Immen unelma

Unta ihmeellistä uneksuin mä kerran
syksy-yönä; taivahalla paistoi kuu
alasvuodattaen metsihin ja maahan
koljon valon.

Riutumuksen kelmee yö,
jonka synkee muoto poveheni painui
yksin käydessäni vuoteen lepohon.

Tuonne tänne siinä mietiskelin kauvan,
kunnes vihdoin aatokseni valkeus
muuttui sumuhäiriöksi himmeäksi,
kuvitelman tenhosauva vallan sai
ja niin sielu unta uneksumaan päätyi,
unta kummaa, jota kertomaan nyt käyn.

Uni alkoi: lähestyi mun vuodettani
haamu kelmeä kuin tämän yöseen kuu,
niinpä kelmeen kirkkaat olit hänen kasvons,
hänen hiuksens ja viitta hienoinen,
valkeus mun kammiooni ympärvirtas
hänen kuvastansa, kylmä valkeus.

Päälleni hän katsoi; mutta katsantonsa -
kuinka maalata sen taitaisin?
Eihän sädehtinyt sieltä rakkautta,
eikä ystävyyden lämmint hymyä,
enkä myöskään vihan karmeutta nähnyt
kasvoillansa, vakaat ijankaikkisest.

Mutta vakuudessa, tyynyydessä
mikä jalous ja suuruus ääretön!
Kuin yhtaikaa olis hänen silmäns nähnyt
taivahat ja kirouksen mustan yön.

"Kuka olet, kylmä vieras?"
minä kysyin,
hämmästyen nousten ylös vuoteeltain
ja hän vastas:
"Minä kuolon enkel olen,
Herran palvelja, nyt taivaan portahalt
alasastunehena sua saattamahan
tuomiolle, sillä hetkes lyönyt on."

Niin hän lausui, mutta hänen sanomansa
läpi sieluin kauhistaen järähti;
hetken tuijottaen häneen katsahtelin,
hän mua katsahteli vakaast vastahan;
kuin kaks teroitettuu miekkaa, niinpä silmät
silmihini tunkesivat ankarat.

Siitä aukasi hän käsivartens hoikat
ja mä juoksin kohta hänen helmahans.

Toki; miksipä niin nopeasti juoksin,
vaikka häntä kauhistuen lähenin?

Kummallista! Mutta poskeni mä painoin
hurjin kimmoin vasten hänen rintaansa,
joka jäsentäni väristykset reutoi,
koska hänen syliinsä mä suljettiin,
mutta ylös taakkonensa kohosi hän,
ylös vauhdilla päin tähtein tarhoihin;
vaiti lepäsin mä hänen povellansa,
alat tuijotellen häntä kasvoihin.

Ylös joutui matkamme ain lakkaamatta
halki öisen avaruuden kamalan,
ilma korvissani kellohina kaikui,
liehtoi kylmä viitta kuolon-enkelin.

Retki myrskyn siivillä!
Jo vaipui, riutui
alas synkeähän syvyytehen maa,
kaukana jo kiilsi allam illan tähti,
kaukana myös allam hopeainen kuu.

Tuossa linturata ohitsemme siirtyi
kuni ijäisyyden kiilostava tie
kaartaellen pitkin niittuu ääretöntä.

Tuhansittain aurinkoja näin
juhlasesti retkeilevän tarhoissansa
ympärsinkoelemina tähtien.

Kohden meitä riensi, ohitsemme riensi
enkeleitä ylös alas väikkyen.
Korkeuden uskolliset käskyläiset!

Katso: tuossa alas murheen laaksohin
yksi ilon, onnen antajana kiitää,
ohauksillansa öljyseppeli,
helmassansa yltäkylläisyyden sarvi,
onnen tieno, jolle kalliit lahjas suot!

Tuossa toinen, mutta otsal karmealla
alas kirmasee ja vihan astiaa,
maljaa katkeraa hän kädessänsä kantaa.

Kaukasen maapiirin kurja asujain,
jonka kiirehelle vuodatetaan malja!

Niinpä kohtasimme siivinlentävii,
kohtasimme enkeleitä ylös alas sinkoellen
kuolemani kolkol tiel.

Retkemme niin joutui.
Mutta ilman tanner öinen,
lakeammaksi jo aukeni,
kasvoilleni liehtoi ihanainen tuuli
kuni kevään niitulta ja minä näin
etähällä muurin korkean ja kirkkaan
pilvenkaihun kaltaisena seisovan;
näin mä siellä komjan portin avettuna,
jonka pylväät yli muurin kohosit
hohtaen kuin vaski sulavana hohtaa.

Mutta ylähälle, kumoon taivahan,
valo ihmeellinen sädehtien lensi.
"Lähestymme istuhinta tuomion!"
kaikui korvissani.
Ijankaikkisuuden
kauhistukset sydämmeni valloitit
ja mun ruumistani väristykset reudoit.

Pyrstöksi mun kiharani nostatit.
itkeä en tainnut, sillä kyyneleemme
onpi toivon lapsi, maasta syntyisin,
mutta hikihelmet otsaltani vuosit
alas povelleni kylminä kuin jää,
koska, yhä tuijotellen kohden miestä,
kuolon miestä, painui aina poskeni
vasten hänen rintahansa hurjin kimmoin.

Mutta rohkeninpa toki lausumaan,
sanan saattamahan kantajani korvaan,
kysyin äänel kuiskaavalla tuskissain:
"Kylmä enkel, kuinka päivieni päätös,
kuinka onpi tuomioni lankeva?
Kutsutaanko minä valkeuden piiriin,
tahi pimeyteen ulos-heitetään?
Sano! sillä kamastuva kurja sielu
vapiseevi; sano, enkel kelmeä!"

Minä kysyin, mutta vaiti oli enkel.
Avannut ei huuliansa vastaen,
vaan hän riensi kohden porttii kultahista,
sinne yhä teroittaen silmänsä.

Toki vihdoin retki päättyi.
Seisoin minä kynnyksellä
portin pilvikiiltävän,
kuni patsas kylmä, jäinen,
keral äänettömän kuolonsankarin,
mutta povessani humajava helle
pelvon, epäilyksen helle kaiveli.

Katsantoni eteheni siirotteli,
ja mä jylisevän pylvässalin näin.,
korkeuteen pyörryttävään pylväät nousit
kuni rakettuina
pilvest hienoimmast.

Kaukana ei kynnyksestä pöytä seisoi
peittämänä huivin lumivalkean,
mutta kultakansin välkkyi pöydäl kirja,
joka huivil lepäs, kirja elämän.

Tulest ihmeen lempeästä, puhtahasta
sali aava valkeuden sai,
jonka paistees liikkui,
väikkyi tuolla täällä
soma haamu pylvästössä pyhässä;
pieni lapsi-enkel heidän joukossansa,
ruusuposki, ilosena karkeli,
karkeli hän, hämmentäen taivaan rauhan.

Tämän näin ja tämän kuulin vilahtais
seistessäni portin korkeen kynnyksellä,
koska huusi enkel äänel pauhaaval,
miesi, joka maasta immen kurjan kantoi.

"Tässä vaimo nuori laaksohista maan,
lapsi vaimost syntynyt.
Jo päivätyönsä
siellä katkastihin, nyt hän taivahan
tuomiolle käy ja tuomari jo tulkoon!"

Niin hän huusi äänel kauvas kaikuval,
kiljui aavaan salihin ja kohta enkel,
lapsi-enkel pieni, kaunokihara
pylvästöstä ulos vilkkahasti juoksi,
ilosena riensi kohden ovea
etähällä pylväsmetsän partahalla.

Ovi aukeni ja enkel siirtyi pois
kirkkauteen kultaseen ja pois mä käänsin
heijastuvan silmän ulos kohtuun yön.

Taakseni mä katsoin, otsa kylmis helmis,
vimmoissani alas kasvoin kallistin
äärettömään syvyytehen siirotellen.

Mitä kuvasteli silmihini siel?
Ylenikö sieltä pikimusta pilvi
kohden korkuuttamme, pilvi hirmuinen?

Oliko tuo sauvu palavasta mailmast,
joka levotonna palloeli noin?

Eihän ollut tämä pilvi eikä sauvu,
vaan oil kirottujen henkein paljous,
nousten ylös pimeästä alhostansa,
kuulemahan tuomioa neitosen,
toivees, temmaaksensa onnettoman uhrin.

Tuiman tuulen tuiskuna he kiirehdiit,
pian ehdiit kohinalla kauhealla
portahalle portin, siihen latoen
heidän joukkonsa kuin musta muuri nousi,
kaihtain yöseen tumman valon ulkoa.

Kiukun silmin katselit he puoleheni,
irvistellen, vihan tulta pyrskien,
kuni peto kohden lammast vienoo katsoo.

Liki rynkäsit he kimmoissansa päin,
mutta kätens nosti kuolon sankar jalo
uhkaellen: lauma siirtyi matkan pois
Kkni sauvu myrskyn siiven alta siirtyy.

Tuosta kasvoni mä kylmät käänsin taas
kohden pylvässalia.
Mä kalliona seisoin,
toki sydämmeni karsinois
kuohui, kiertyi kauhistuksen jyrkkä koski.

Mutta ovi etähällä aukeni,
sisään tuomar astui kanssa pyhäin miesten
kanssa naisten pyhien ja enkelten;
esiin virtasit he kunniansa loistees
säteillen ja korkee pylvässali soi.

Ruhtinaansa oikealla, vasemmalla
esiin astui joukko, pöydän ääreen seisoi
paistaen kuin päivä ijankaikkinen.

Ankar edessäni kimmellys ja hehku,
moniläikkyväinen, tulileimuva,
kuni seisnyt olsin aamuruskon piiris
ja mua kasvoin katsahdellut aurinko
tuhansien kultahattarien keskelt.

Niinpä edessäni taivaan herraus,
niinpä edessäni maan ja taivaan sankar,
kaunis, ankara ja kirkkautta täys.
Mutta soitto vaikeni ja pyhä pauhu.
pylvästössä: äänettömyys kaikkial.

Silloin kuolon enkel lujal äänel lausui
tuomarille hohtavalla istuimel:
"Tässä käskystäsi tuomiolles saatan
ihmislapsen, neidon sumuisesta maast.
onko taivaalle hän otollinen vieras,
kirjotettu kirjaan elämän,
tahi onko ulos-syöstävä hän täältä
Iiuisehen yöhön, suuri tuomari?"

Niin hän sanoi, mutta kohta elon kirja,
kaunokansi tuomarille kannettiin,
hän sen avasi ja etsimähän päätyi
kultalehdist immen kurjaa nimeä.
Äänettömyys, hiljasuus kuin erämaassa
pyhän kansan piirissä nyt vallitsi.

Katsoi ylös kohden tuomaria kansa,
katsoi taasen kohden kurjaa minua;
samoin lapsi-enkel pieni, leikitellen
hameliepeis tuomitsevan kuninkaan,
millon katsoi jumal-silmiin ihanaisiin
kysyvällä katsehella, millon taas
armeljaasti kohden kelmeätä neitoo.

Aavehena kelmeänä seisoin mä,
tuomarihin katsahtelin, koito,
katsahtelin joukkoon hänen oikeal,
joukkoon hänen vasemmalla kädellänsä:
kaunihimmat haamut paistees kunnian,
ikuhiset vieraat hameissanne heljis,
minä valkeuden valkeudes nään,
päivän otsal tähdet ilosina kiiltää,
myhäileevät aurinkoisen olkapäil!

Taivaan kansa, oi sä lemmen lempee kansa,
laupeus kuin liepee sini-salava
silmistäsi lentää, kaunis kaunis kansa!

Mutta kauniimpana toki ruhtinas
tulikiharainen istuimella istui
puettuna pukimehen valkeaan
kuni kesäpäivän kimaltava pilvi,
pilvi juhlapäivän ankaran,
heljäs korkuudessa.

Hänen silmässänsä
asui lemmen kevät, aamu ikuinen,
taivas helottava ilman yöseen äärtä,
ilman riutumuksen äärtä kaukana.

Niin hän katsoi päälleheni,
niin hän katsoi pyhään kirjaan,
nimeäni etsien,
otsa kirkas kääntyi: sali aava läikkyi
pylväsmetsän hämärässä leimahti.

Kuva kaunihin!
Mun poveheni syttyy
halu polttava sua katselemaan ain,
viipymähään silmiesi paistehessa.

Oi! mun pitäisikö siirtymän
pimeyteen kauvas pois sun kasvois alta?
Taivas! katso kurjan immen puolehen!
Hänen sieluns värisee ja kauhistuuvi!

Seisoin, tuomiooni vartoen,
seisoi vaiti edessäni taivaan joukko,
oven pielis pimeyden lauma vait.

Mikä ainiaaksi arvakseni lankee:
yötön päivä tahi loppumaton yö?

Mutta ylös tuomar ihanasti katsoi
kultaisesta kirjastansa, katsoi hän
puoleheni kuni ylkä ja nyt kuului
korvahani sanat ijankaikkiset:

"Lapsi murheen maasta, nimes kirjas loistaa
kirkkaana ja taivas on sun perintös!
Astu sisään, istuimes sua vartoo
sädehtien korkeudes kunnian"

Lausui armiaasti kaikuvalla äänel
tuomari ja ääni kauvas helähti.

Pyhään joukkoon ruhtinaansa ympärillä
nousi ilon, riemun kohina
kuni tuulen tulles kultasessa viidas.

Iloitsivat kaikki, sali aava soi,
tuossa lapsi-enkel istuhimen juurel
käsiänsä paukutteli iloissaan.

Mutta ulkoa taas yöseen aukolt kuului
kirous ja kiljuminen kamala,
koska vihoissansa pimeyden henget
pakenivat leirihinsä takaisin.

Mutta ilo oli autuitten joukos,
ympärkaikui riemulaulu ihana,
kaikui laulu, soitto; ylähällä
lentelivät siivitetyt sinkoen,
lentelivät kultahisten torvein pauhus:
pylvästössä pyhä jylinä,
korkeuden helmas hymisevä sointu!

Katso: luoksenipa rientää pienoinen,
lapsi-enkel ilon voittamana rientää,
käsiänsä paukuttaen kiirehtii
kaunohinen: polviani syleileevi.

Syleilee hän, kasvohin mua katsahtaa
leimuvilla silmillänsä, myhäellen.

Kohden armast pääni alaskallistui,
käteni mä laskin hänen kiireellensä
helläst silitellen, sormein eksytin
hänen taivaan-kiharainsa yöhön.

Oi, kuin silitellyt olsin mä
pilvihaitaletta hienoa ja pyhää!
Hetki jalo!
Sumut armaan häiriön
tulit tuollon, tulit tällön, ammahtaen
kulmiani vasten; mutta aatoksein,
muuttuen jo heljäks taivaan-aatokseksi,
päivän sätehenä sumut lävisti,
arvan ikuhisen nähden aina,
nähden immen korkeuden kunnian.

Siinä, miekkoisena kallistaen pääni,
lapsukaisen kiharia kiemailin;
Onneani kuvaelin ääretöntä,
muistin murheet mennehet ja unohdin;
kohos silmihini autuitten kyynel,
juoksi kyynel lapsen kultakihariin,

Kyynel juoksi, laulu kaikui,
torvet soivat, koska aukes ovi Onnelan
neitoselle kyynelien maasta.

Ovi etähällä aukeni,
valo sieltä kirkas kimmahtaen vuosi
salihin ja heijastuna seisoin mä
kuni käärittynä hiilakkaiseen huiviin.

Silmä himmeästi katsoi, mutta kaikkialt
korvihini kaikui ihanainen huuto:
"Tule, riennä sylihimme, neitonen!"
Huudettihin; veti kädestä mua enkel,
pieni lapsi-enkel ruusuposkinen:

Horjuin, alasvaivuin saattajani helmaan
viileään ja unestani heräsin.