Ei kiitos
Aikalaisarvio
Arvosteleva Kirjaluettelo oli Kouluhallituksen vuosina 1922–88 (vuosina 1908–21 alan järjestöjen) julkaisema lehti, joka sisälsi kirjastojen kirjanvalinnan tueksi tarkoitettuja lyhyitä arvosteluja uusista suomenkielisistä kirjoista. Sitä jaettiin Kirjastolehden liitteenä.
Teoksen kuvailutiedot
Ilmestynyt numerossa
10/1970
Teosarvio
Virisalo, Toini. Ei kiitos.
Toini Virisalo puhuu hyvien asioiden puolesta: kriittisyys, tiedostavuus, suvaitsevuus ovat tunnuksia, joilla hän käy pikkumaisuuden, kaunaisuuden, juoruisuuden kimppuun. Esimerkkiaineisto on konkreettisimmillaan peräisin sellaisilta alueilta kuin yksioikoisen dogmaattinen vasemmistolainen poliittinen toiminta, jäykistynyt avioliitto- ja perhejärjestelmä ja eristyneiden seutujen nurjat ihmissuhteet. Hän kirjoittaa ronskisti, väliin hiukan pingottuneenkin railakkaasti, ja osuu usein pitäviin yksittäisiin oivalluksiin ja muotoiluihin. Kuitenkin vierastan hänen kirjaansa; olkoon epätoivo kuinka aitoa tahansa se näyttää ajaneen Virisalon itseriittoisiin asenteisiin, silmittömyyteen siinä missä odottaisi edes pyrkimystä paneutua toistenkin ihmisten tilanteeseen ja heidän kaikinpuolisen mahdottomuutensa syihin. Virisalon mielestä nykyisin nähdään ihmisten vääristymien aiheuttajiksi korostuneesti olosuhteet Ja unohdetaan luonteen osuus; hänen aineistonsa on kuitenkin satunnaista eikä siksi vakuuta. Kirja kaikkineen pysähtyy enemmän kirjoittamistapahtuman merkityksellisyyden inttämiseen kuin itse kirjoittamiseen, maailman hahmottamiseen, tiedon välittämiseen.
Risto Hannula
Toini Virisalo on kahdesti elämässään eksynyt väärään kyökkiin: parantamaan maailmaa puolueen kautta ja avioliittoon sovinnaisista syistä. Nyt hän kelaa mennyttä takaisin, selvittää ja tilittää kokemiaan. "Minulla täytyy olla avoin suhde kaikkeen siihen mitä tapahtuu, minun täytyy käsittää se järjelläni." Epäonnistumaan tuomitussa avioliitossa hän kyllä sortaa hengessä köyhempiään, miestä ja tämän sukua, mutta luettuani sivut 15-17 tämän ymmärtää, suorastaan biologisesti. Puolue-elämän nappulaksi Virisalo on liian rehellinen, hänen ajatuksensa ja tunteensa eivät ole ohjustettavissa. Hän on individualisti, patkuli siis, ja saa muistutuksen puoluekirjaan. Nyt hän on keski-ikäinen ammatiton nainen, työelämän raakki, 'välimaastossa', ei kenenkään maalla. Nyt hän haluaa olla ikääntynyt hippi, nähdä "unia rakkaudesta, ystävyydestä, vi!pittömyydestä, vailla häveliäisyyttä, vailla kylmyyttä ja kovuutta". Hän kirjoittaa osoittaakseen "sen todellisen raakuuden, julmuuden ja välinpitämättömyyden, joka piilee kiiltokuvien takana". Hän puolustaa vähemmistöjä, kodittomia ja nuoria, "koska itse olen koditon, koska en kuulu rahankerääjien ja moralistien laumaan". "Meidät on pakattu tehokkuuden, järkevyyden, itsehillinnän, kulutuksen ja tuottamisen metallikuoreen. Meillä on lämmin alaston ruumis tämän kaiken alla." Virisalon tyyli on aforistista, sivaltavaa; hän näkee niin selvästi ja puhuu niin suoraan että kirja tuskin menestyy. Mutta se elää kauan.
Helena Anhava
Toini Virisalo puhuu hyvien asioiden puolesta: kriittisyys, tiedostavuus, suvaitsevuus ovat tunnuksia, joilla hän käy pikkumaisuuden, kaunaisuuden, juoruisuuden kimppuun. Esimerkkiaineisto on konkreettisimmillaan peräisin sellaisilta alueilta kuin yksioikoisen dogmaattinen vasemmistolainen poliittinen toiminta, jäykistynyt avioliitto- ja perhejärjestelmä ja eristyneiden seutujen nurjat ihmissuhteet. Hän kirjoittaa ronskisti, väliin hiukan pingottuneenkin railakkaasti, ja osuu usein pitäviin yksittäisiin oivalluksiin ja muotoiluihin. Kuitenkin vierastan hänen kirjaansa; olkoon epätoivo kuinka aitoa tahansa se näyttää ajaneen Virisalon itseriittoisiin asenteisiin, silmittömyyteen siinä missä odottaisi edes pyrkimystä paneutua toistenkin ihmisten tilanteeseen ja heidän kaikinpuolisen mahdottomuutensa syihin. Virisalon mielestä nykyisin nähdään ihmisten vääristymien aiheuttajiksi korostuneesti olosuhteet Ja unohdetaan luonteen osuus; hänen aineistonsa on kuitenkin satunnaista eikä siksi vakuuta. Kirja kaikkineen pysähtyy enemmän kirjoittamistapahtuman merkityksellisyyden inttämiseen kuin itse kirjoittamiseen, maailman hahmottamiseen, tiedon välittämiseen.
Risto Hannula
Toini Virisalo on kahdesti elämässään eksynyt väärään kyökkiin: parantamaan maailmaa puolueen kautta ja avioliittoon sovinnaisista syistä. Nyt hän kelaa mennyttä takaisin, selvittää ja tilittää kokemiaan. "Minulla täytyy olla avoin suhde kaikkeen siihen mitä tapahtuu, minun täytyy käsittää se järjelläni." Epäonnistumaan tuomitussa avioliitossa hän kyllä sortaa hengessä köyhempiään, miestä ja tämän sukua, mutta luettuani sivut 15-17 tämän ymmärtää, suorastaan biologisesti. Puolue-elämän nappulaksi Virisalo on liian rehellinen, hänen ajatuksensa ja tunteensa eivät ole ohjustettavissa. Hän on individualisti, patkuli siis, ja saa muistutuksen puoluekirjaan. Nyt hän on keski-ikäinen ammatiton nainen, työelämän raakki, 'välimaastossa', ei kenenkään maalla. Nyt hän haluaa olla ikääntynyt hippi, nähdä "unia rakkaudesta, ystävyydestä, vi!pittömyydestä, vailla häveliäisyyttä, vailla kylmyyttä ja kovuutta". Hän kirjoittaa osoittaakseen "sen todellisen raakuuden, julmuuden ja välinpitämättömyyden, joka piilee kiiltokuvien takana". Hän puolustaa vähemmistöjä, kodittomia ja nuoria, "koska itse olen koditon, koska en kuulu rahankerääjien ja moralistien laumaan". "Meidät on pakattu tehokkuuden, järkevyyden, itsehillinnän, kulutuksen ja tuottamisen metallikuoreen. Meillä on lämmin alaston ruumis tämän kaiken alla." Virisalon tyyli on aforistista, sivaltavaa; hän näkee niin selvästi ja puhuu niin suoraan että kirja tuskin menestyy. Mutta se elää kauan.
Helena Anhava