Lintukoto (toisinto)

Meres kaukahalla saari soma löytyy,
lehtimetsänen ja nurmellinen saari.

Jyrkät, kallioiset rannat vastarinta
onpi ijankaikkinen, kun myrskyessä
laineet, aavan meren vallattomat lapset
vahtokiharaiset, karkeleevat,
anastaakseen Lintukodon kauniin saaren.

Saaren keskellä on niittu viherjäinen,
niitun keskel kultahinen pelto läikkyy,
kantain hedelmiä ilman talven unta;
keskel pellon kultaa metsä tuuhee seisoo,
rauhan kalpee, kohiseva lehtimetsä.

On viel metsän helmas pieni kukkaskumpu
ja sen kiirehellä saaren armas linna,
sievä, rakettuna linnun-laulupuusta.

Hieno sammal katol linnasen tän kasvaa,
kukkanen siel viittaa hymyellen luokseen
lintusia, pienosia mehiläisii.

Kansa kuolematon asuu tällä saarel,
ijäisessä nuoruudessa onnen maassa,
kerikansa pieni, viaton ja kaunis.

Kaunishan tää kansa, kaunis, kukostava,
vaan ei, kuni mones tarinassa kuulet,
synkeä ja kymertynyt peikkolauma.

Asuu tässä linnut, pienet lauluniekat,
rauhan lehtimajois, koskaan pelkäämättä
kotkia ja öitten huhkaimia ilkeit.

Kuulet aamun noustes, kuulet illan tyynees
terren kuherruksen uljaan tummalt vuorelt,
kuulet käen, ilolinnun, kyntörastaan
äänet ympärsoivan kultasissa viidois.

Tässä reippaat keripojat pellot kyntää,
ihanaiset niitut niittää, keri-immet,
vilkaskatsantoset, ruusuposket,
kangast helskyttäävät lakas korkeassa.

Hameissa he lumivalkosissa käyvät
kukkaseppelöittyinä ja miehustalla
vyö kuin taivaan kaari monihohtavainen.
Niin he kangast hienohinta helskyttäävät,
niin he rakentelee atriaansa yhteist
lehdon suojaan viherjälle tanterelle.

Silloin impein joukos hälinä ja liike:
lumi-hameliepein liehunnassa
ylös kukkastuoksu kiertyy, kaulaliinat
kuni kimmeltävät pilvet, liehuu, väikkyy
heidän rinnoillansa, heidän hartioillaan
alla kultakiharien lemmekkäitten
ja ain vilkkahasti livertelee kieli,
kilahtelee ilonaurun heljä kello.

Yhtyvät he atrialle, uljaat pojat,
kaunokaiset, vilkaskatsantoset immet;
ilosesti atrioitaan, kertoellaan
tarinoita kauka-maista, ihmetellen
pöydän ääres, hohisevan metsän suojas,
oksil tuhansien lintuin laulaessa.

Taasen käsi kädessä he käyskeleevät
uneksuvan lehtimetsän hämärässä.

Taasen, kuni länsituulen liehaukset,
vihannolla niitulla he karkeleevat,
lyöden iloleikkiin, helotellen laulaa,
tahi, kyltyiskö mieli leikkilöihin,
käyvät purjehtimaan sini-lainehille.

Heidän laivastonsa, joutsenparvi valkee,
valmihina rannal vartoo.

Alkaa retki,
riemuitseva purjeretki ympär saarta.

Sillon kaikki laivat armaat kuormans saavat,
laivat eläväiset, lumivälkkyväiset.
nuorukaisen sylissä nyt impi istuu
hartioilla joutsenen ja laivat liukuu
rinnatusten ympär rauhansaaren rantaa.

Laulaa poika, laulaa neito pojan rinnoil
haaksen kiiltävällä, hienosella kannel;
linnut, kiistan viserrellen, lenteleevät
rannalla ja kaikuu saaren himmee lehto
laulusta ja viserryksest, meren pinta
tyyni, heljän tyyni, kajahtelee kauvas,
kaikki yhteen-sulaa hymisevään sointuun.

Vavahdellen ylös Ahtolasta tummast,
ilosoinnos ihanasti vavahdellen,
kalat pienet, hopeaiset heitä seuraa
karkelossa laattialla kirkkahalla.

Niinpä purjehtii nyt kerijoukko kaunis
joutsenvenheillänsä ympär rauhansaarta
ja kun viimein tehty onpi iloretki,
käyvät taasen ilo-askareisin toisiin.

Mutta usein taasen tuolla puitten juuril
äänetännä istuvat he lehtilaaksos:
vasten povea pää kallistuuvi alas,
tyynesti ja lempeästi tuijottelee
sinisilmänen päin nurmehen kuin väikkyis
ikävyyden syksy-ilta riutuvainen
ympärillä lapsen viattoman mielen.

Mitä mietiskelee vieno aatos?
Miksi alas kallistuuvat heidän päänsä?
Miksi alakuloisesti uneksuen
tuijottelee katsantonsa kukkasnurmeen?

Ei he vastausta etsi, ei he löydä;
hiljasuus on kaikkialla, äänetönnä
sinertävä taivas heidän päälläns lepää,
hieno tuuli lepää, liikahda ei lehti,
makeasti rannan kirkas aalto
lepää kallihilla helmivuoteellansa,
vaijennut on pienen lintusenkin ääni.

Mutta tuskaton on heidän ikävyytens,
pian pois se haihtuu kuni aamun kaste
poskelt kukkasen ja iloleikkiin taasen
rientävät he viherjälle tanterelle,
laulain elämästä Lintukodon saares.

Niin he riemuitseevat.

Mutta illan tulles
vaipuuvat he unen ihanaiseen helmaan
unta uneksumaan onni-autuasta.

Hiljasuus on kaikkialla; yöseen taivas,
kuni hiilakas ja sinertävä huivi,
väikkyy heidän päälläns tyynnä, hymyellen,
tuuli lepää, liikahda ei lehti,
vaijennut on pienen lintusenkin ääni.

Mutta kirkas aamu koittaa, saaren lehdot
tulipurppurassa myhäilee ja hohtaa,
koska päivän tähti idän portil leimuu
ja taas ilman siivitetty laululauma
aamuvirtens kohottaavi taivahalle.

Kerikansa sillon unestansa nousee,
pojat, neidot, ijankaikkisesti nuoret,
kesään ijankaikkisehen rauhan maassa. Pojat pellot kyntää, niitut niittää,
kaunokiharaiset, seppelöityt neidot
kultakangast kutoo lakas korkeassa.ojat pellot kyntää, niitut niittää,
kaunokiharaiset, seppelöityt neidot
kultakangast kutoo lakas korkeassa.