Sarin, Ernst

Outo levottomuus vaivasi minua yhä. Elämäni oli yhtäkkiä lähtenyt kulkemaan kuin uusia, tummansävyisiä teitä. Kuljin kuin suunnattomassa metsässä liikkumattomina seisovien jättiläispuiden seassa. Aurinko paistoi jossakin, mutta sen säteet eivät pystyneet tunkeutumaan metsän pimentoihin. En voinut löytää tietä sieltä pois. Kaipasin Veaa, mutta hän oli kuin jossakin saavuttamattomissa, vaikka tiesinkin, että muutaman viikon kuluttua näkisin hänet jälleen. Kuinka mielelläni olisinkaan tahtonut puhua hänen kanssaan. En niistä asioista, joista olimme Margitin kanssa keskustelleet, vaan aivan jostakin muusta. Aurinkoisista, kesäisistä päivistä, tulevaisuudestamme ja rakkaudesta, joka olisi rakennettu katkeamattoman toveruuden pohjalle.

Toisinaan olin pääsemäisilläni pois tuosta synkkyydestä, mutta sitten putosin jälleen takaisin sen pohjattomaan syliin. Ajattelin, että vapautuisin epämiellyttävistä kahleistani sitten, kun matkustan Vean ja Joukon luo maalle. Odotin hartaasti sitä päivää.
Eräänä iltana olin väsynyt päivän työstä ja päätin mennä aikaisin levolle. Kello ei ollut kahdeksaakaan, kun riisuuduin mennäkseni vuoteeseen. Aurinko oli vielä korkealla ja suloinen, kesäinen lämpö virtasi makuuhuoneeseen avoimesta ikkunasta. Vetäessäni pyjaman takkia ylleni heilautin sitä niin varomattomasti, että sen hiha sipaisi lipastolta Vean kuvan lattialle. Siitä särkyi lasi ja kehyksen toinen syrjä aukesi liitoksistaan. Kokosin lasinsirut lattialta ja otin kuvan kehyksineen käteeni. Kehyksistä putosi jotakin lattialle.
Se oli ollut Vean kuvan takana. Toinen valokuva. Nostin sen ylös. Kuuma aalto kohahti kasvoilleni ja käteni alkoivat vapista. Kurkkuni ja huuleni kuivuivat. Katsoin kuvaa mitään ymmärtämättömin silmin. Pitelin kädessäni maisteri Veikko Pilven kuvaa.
Muistin erään päivän, jonka jo olin aikoja sitten unohtanut. Sen päivän, jolloin meille tuli postia, kirje, jota en saanut koskaan nähdä. Valokuvan takana oli päivämäärä, joka sopi noihin aikoihin. Vea oli saanut Pilveltä kirjeen ja kuvan, jota hän ei ollut minulle näyttänyt. Heitin molemmat kuvat pöydälle. Minua tukahdutti. En voisi mennä nukkumaan. Puin uudelleen ylleni ja lähdin ulos. Yritin koota ajatuksiani ja rauhoittaa hermojani.
Kuljin ilman päämäärää ja huomasin lopulta tulleeni tielle, joka johti kappaleen matkaa ulos kaupungista pieneen ulkoilmakahvilaan. Päätin kävellä kahvilaan saakka, jossa voisin juoda jotakin. Ilta oli kaunis ja tiellä oli paljon kävelijöitä. Ajatukseni harhailivat sekavina.
Kaikki ei ollut niinkuin olla piti. Sittenkin, sittenkin. . .

(Pohja pettää 1953)