Mattila, Maijaliisa
Elämäkertatietoa
Palkinnot
Runosarjan toinen palkinto Pirkanmaan kirjoituskilpailussa 1972.
Ruotsalais-suomalaisen kulttuurirahaston palkinto 6.12.1992.
Vuoden kaupunkilehtijuttu 2000, ensimmäinen palkinto pakinoiden ja kolumnien sarjassa
Vuoden kaupunkilehtijuttu 2008, kolmas palkinto pakinoiden ja kolumnien sarjassa
Runosarjan toinen palkinto Pirkanmaan kirjoituskilpailussa 1972.
Ruotsalais-suomalaisen kulttuurirahaston palkinto 6.12.1992.
Vuoden kaupunkilehtijuttu 2000, ensimmäinen palkinto pakinoiden ja kolumnien sarjassa
Vuoden kaupunkilehtijuttu 2008, kolmas palkinto pakinoiden ja kolumnien sarjassa
Tekstinäyte
IHMINE LOPULTASKI
Mää muista hyvi se, ko mää täyti kahreksatoist vuat ja lähri sit sammaa hyämyy Helsinkii. Isä toi mu hevosel maantiä viäree maitolava tyä ja lykkäs viäl ylimääräse seteli kouraa ja sano, et pir sit ittes ihmisen.
Enämpi ko ihmisen olemist mää taisi funteerat sitä, et olis ny vaa hillopurki kansi tarpeeks visu, ettei mehut vuatas pitki matkalaukkuu, ja toine mure oli se, ettei vaa uutee takkii olis jääny hevose karvoi.
Mää muista hyvi se, ko mää täyti kahreksatoist vuat ja lähri sit sammaa hyämyy Helsinkii. Isä toi mu hevosel maantiä viäree maitolava tyä ja lykkäs viäl ylimääräse seteli kouraa ja sano, et pir sit ittes ihmisen.
Enämpi ko ihmisen olemist mää taisi funteerat sitä, et olis ny vaa hillopurki kansi tarpeeks visu, ettei mehut vuatas pitki matkalaukkuu, ja toine mure oli se, ettei vaa uutee takkii olis jääny hevose karvoi.
Kyl se o sillail, et mää ole ruvennu funteeraamaa ihmisen olemist ja ihmiseks kassoomist vast paljo myähemmi, enkä mää tair viäläkä tiätää, mitä se oikee o. Mut monel taval sihe koitetaa pääst.
Mää ole yhre kerra käyny Kiinas ja kattellu, ko lastetarhaopettaja piirsi ain erel yhre viiva tauluu ja mukulat teki peräs samallaise paperiis. Loppuje lopus joka kikisel oli eresäs nätti ja presiis samallaine talo kuva - paitti yhrel. Hänel se meni sutuks. Mää ajatteli, et mää en olis tykänny ol se yks. Enkä sempualee kukkaa muuka niist, ko minnuu tuppas ahristammaa se sama formu.
Mut vähä aja pääst mää rupesi eppäilemmää, et onko se yhtää parrei, ko näis länsimais saa ainaski joskus tehr vapaure nimis, mitä lystää. Mukuloil voi tul semmone olo, ettei kukkaa pir mittää vällii, ja sit täytyy vaik sutat seinii taik potkii hautakivvii taik huutaa ninko sumuruuppari, et joku huamais. Ei sillaika ihmiseks kasot.
Mut kullai? Sanokaas se. Vapaure ja välittämise raja o yks vettee piirretty viiva ja kasvattajjai tarttis kyl vissii käyttää enämpi vaa tavallist maalaisjärkee eikä karat ain se ja tämä muatifilosofia peräs.
Nimpaljo ko näist asioist o prohtaamist piisannu, ni loppuje lopuks taitaa Joenpello Eeva yhres kirjas ol vinha perä. Yks naisihmine sannoo siäl näi luanikkaasti: "Ol kui fossi ja koppava vaa, ihmiseks oppenut sit vast kuttes enää mitään tiärä. Ku kaik luulot o krapissu ku höyhänät portin piälee. Sii sää sit olek ku unhotettu ja yksinäine airaseiväs, juur nii julma ja alastoine. Mut ihmine, ihmine lopultaski."
(Kröönruuska prohtaamissi 2001)
Mää ole yhre kerra käyny Kiinas ja kattellu, ko lastetarhaopettaja piirsi ain erel yhre viiva tauluu ja mukulat teki peräs samallaise paperiis. Loppuje lopus joka kikisel oli eresäs nätti ja presiis samallaine talo kuva - paitti yhrel. Hänel se meni sutuks. Mää ajatteli, et mää en olis tykänny ol se yks. Enkä sempualee kukkaa muuka niist, ko minnuu tuppas ahristammaa se sama formu.
Mut vähä aja pääst mää rupesi eppäilemmää, et onko se yhtää parrei, ko näis länsimais saa ainaski joskus tehr vapaure nimis, mitä lystää. Mukuloil voi tul semmone olo, ettei kukkaa pir mittää vällii, ja sit täytyy vaik sutat seinii taik potkii hautakivvii taik huutaa ninko sumuruuppari, et joku huamais. Ei sillaika ihmiseks kasot.
Mut kullai? Sanokaas se. Vapaure ja välittämise raja o yks vettee piirretty viiva ja kasvattajjai tarttis kyl vissii käyttää enämpi vaa tavallist maalaisjärkee eikä karat ain se ja tämä muatifilosofia peräs.
Nimpaljo ko näist asioist o prohtaamist piisannu, ni loppuje lopuks taitaa Joenpello Eeva yhres kirjas ol vinha perä. Yks naisihmine sannoo siäl näi luanikkaasti: "Ol kui fossi ja koppava vaa, ihmiseks oppenut sit vast kuttes enää mitään tiärä. Ku kaik luulot o krapissu ku höyhänät portin piälee. Sii sää sit olek ku unhotettu ja yksinäine airaseiväs, juur nii julma ja alastoine. Mut ihmine, ihmine lopultaski."
(Kröönruuska prohtaamissi 2001)