Kapina

Paronen on niin pitkään ja ansiokkaasti seurannut kirjoissaan elämän varjopuolella vaeltavien kohtaloita, että jo tästä syystä hän on käynyt miltei korvaamattomaksi. Kun "parempi väki" haluaa Parosen ihmisiä jonnekin paikkaan pois silmistään, vaatii Paronen heille paikkaa ja ihmisoikeuksia juuri täällä, yhteiskunnassa, joka on heidät vaurioittanut ja sitten hylännyt. Kapinassa kuljetaan siis jälleen yhden heitteille jätetyn mukana. Mies on työtön ja sairas, vailla minkäänlaista positiivista tulevaisuutta. Sekä oma ruumis että yhteiskunta ovat yhtä lailla hänen vihamiehiään: ne täytyy molemmat parantaa ennen kuin kivut loppuvat. Kapinan on kohdistuttava syihin eikä seurauksiin. Tämä vaativa monitahoisuus on kirjan voima mutta samalla myös heikkous. Päähenkilö, hänen sairautensa, koko kirja etääntyy ehkä liian pitkälle todellisuudesta. Kuvaus muuttuu symbolikieleksi, joka täytyy tulkita, ei kokea. Varsinkin laaja sairaalajakso irvokkaine kauhunäkymineen on tässä suhteessa vaikea, bunuelmainen. En ole varma, palveleeko se Parosen selkeitä päämääriä parhaalla tavalla. Yhtä kaikki. Hieno lukuelämys.