Lähimmäinen

Miehensä ja äitinsä menettänyt ja vain uralleen omistautunut ylellisen naistenlehden toimitussihteeri pysähtyy pohtimaan lähimmäisyyden sisältöä omaksi henkiseksi tappiokseen. Ja juuri silloin hän tapaa yli 90-vuotiaan yksinäisen vanhan naisen, jonka kanssa rakentuvasta ystävyydestä tulee hänen lähivuosiensa koetinkivi ja kypsyyskoe. Vanha nainen on köyhyydestään ja voimattomuudestaan huolimatta ylpeä ja itsellinen persoonallisuus, joka kokee kaiken vanhainhoidon ja sosiaaliavun loukkaukseksi. Vain vähän kerrassaan hän myöntyy siihenkään, että toimittaja häntä auttaa, mutta luottamus suhteen synnyttyä vanhus tukeutuu ystäväänsä niin, että tästä vähän kerrassaan tulee toimittajalle raskas, mutta rakas taakka. Teos on haastava puheenvuoro yksin jätettyjen, unohdettujen ja henkisen vireytensä säilyttäneiden vanhusten puolesta itse kunkin pohdittavaksi omienvanhustensa kohdalla. Lessing ei sentimentalisoi enempää lähimmäisyyden kuin vanhuudenkaan kustannuksella ja raadollistaa rohkeasti myös vanhuusiän fyysisen surkeuden, mutta sillä tavoin hänen sanomansa myös puree ja kirvelee.