Kadonnut unityyny

"Viides kertomusjossa kuunnellaan Torkkujärven tuomiorovastia


Kun Kuninkaan karjapihan nuorimmaiset, kaninpoika Pietari ja porsas Petronella, olivat täyttäneet unityynynsä laineiden liplatuksella ja unihiekan murusilla, he eksyivät järvelle aurinkosumuun ja päättivät soutaa sitä ääntä kohti, joka kuulosti kaikkein hauskimmalta.
Pietari ja Petronella istuivat veneessä airot ylös nostettuina ja kuuntelivat korvat höröllään sumun lävitse kuuluvia merkillisiä ääniä. Jossakin aivan lähellä läiskäytti kala vettä pyrstöllään. Kaukana toisella rannalla rummutti tikka nokallaan puun runkoon. Vastarannalla huuteli kuikka alakuloisia varoituksia lapsilleen. Ja sitten, aivan edessä, sumuverhon takana alkoivat soida kirkonkellot. Isot kellot kumahtelivat PAUM... POUM... PAUM... POUM. Pikkukellot helisivät piumpaum piumpaum ihan niin kuin niillä olisi ollut kiire jonnekin. Petronellaa ja Pietaria alkoi naurattaa.
- Tuo on hauska ääni, Petronella sanoi ja laski aironsa veteen. - Sinne soudetaan!
Kaninpoika Pietari ei edes ehtinyt väsyä aironsa kiskomiseen, kun vene jo karahti sumuiselle rannalle. Laiturin vieressä keinui muitakin veneitä. Monet niistä olivat pitkiä ja mustiksi tervattuja. Airojakin oli vaikka kuinka monelle soutajalle. Ihmetellen lähtivät kumppanukset kapuamaan mäkeä ylös kellonsoiton suuntaan.
Ylhäällä koivikkomäellä tuuli oli lakaissut sumuverhot syrjään.
- Mikä tuo hassu kellotorni on? Petronella ihmetteli, kun he vihdoin seisoivat punaisen tornin juurella.
- Se on kellotapuli, tiesi Pietari, joka unikirjan lisäksi oli lukenut muitakin kirjoja. - Ja tuo iso kivinen talo taitaa olla kirkko.
Samassa kellojensoitto lakkasi. Tornin ovi narahti raolleen ja portaille työntyi harmaaviiksinen Kirkonrotta.
- Tämä on Torkkujärven kirkko, Kirkonrotta ilmoitti. - Tänään saarnaa itse Tuomiorovasti. Tulkaapa minun mukaani.
Sanattomina ihmetyksestä Pietari ja Petronella seurasivat Kirkonrottaa kirkon ovesta sisään ja narisevia portaita ylös kirkonparvelle. Tuomiorovasti puhui ja pauhasi saarnastuolissa ja kaikenlaista väkeä istui pää painuksissa alhaalla kirkonpenkeissä.
- Nehän nukkuvat, kuiskasi Petronella Pietarille hetken kuluttua ja oikeassa hän olikin, kaikki penkeissä istuvat isot ja pienet torkkuivat silmät ummessa, joku taisi kuorsatakin. Tuomiorovasti ei sitä huomannut vaan luki pitkää ja koukeroista saarnaansa, jonka hän oli kirjoittanut paperiarkille. Niin pitkää paperia eivät Petronella ja Pietari olleet vielä ikinä nähneet. Se ulottui saarnastuolista portaita alas melkein alttarille asti.
- Tämä taitaakin olla pitkä saarna, Pietari supatti Petronellalle. - Ehkä meidän pitäisi hiipiä tiehemme unituksia etsimään.
Mutta Petronella vain ravisti päätään ja kumartui kaiteen ylitse katsomaan, mitä Kirkonrotta oikein puuhasi alhaalla penkkien välissä. Pitkällä kepillä hän tönäisi kaikkein kovaäänisimmin kuorsaavia kuuntelijoita ja nämä heräsivätkin hetkiseksi, mutta nukahtivat tietysti taas hetken kuluttua.
- Minä olen unilukkari. Herätän kaikki unikeot! Kirkonrotta kehaisi puoliääneen palattuaan jälleen ylös parvelle Pietarin ja Petronellan luokse.
- Jos sinä olet unilukkari, tiedät varmaan, mikä kumma näitä kaikkia nukuttaa, Petronella kumartui kysymään Kirkonrotalta ja kertoi supattaen, millaiselle asialle Kuningas heidät oli lähettänyt. Kun Kirkonrotta kuuli, että itse Kuningas kaipasi unityynyyn täytteitä, hän nyökytteli tietäväisen näköisenä ja käski kumppanusten odottaa hiukan.
Sitten Kirkonrotta hiippaili jälleen portaita alas, kiersi saarnastuolin toiselle puolelle ja - ihme ja kumma - repäisi Tuomiorovastin pitkän saarnan lopusta pienen paperisuikaleen.
- Pankaapa tämä sinne unipussiin vai tyynykö se oli, Kirkonrotta komensi ja antoi rullalle kierretyn saarnanpätkän kaninpoika Pietarille. - Nyt voivat kukkoherra ja Kuningas nukkua hyvällä omallatunnolla.
Kun Tuomiorovasti vihdoin lopetti saarnansa, ei kukaan kaivannut puuttuvaa loppupätkää, ei edes Tuomiorovasti itse. Hikeä pyyhkien hän laskeutui alas saarnastuolista ja seurakunta virkosi laulamaan unilukkarinsa johdolla riemukasta virttä. Kaikki näyttivät virkistyneiltä ja tyytyväisiltä eikä kenelläkään ollut huonoa omaatuntoa.
- Kiitos unituksesta, Petronella kiitteli Kirkonrottaa, kun väki vihdoin oli mennyt ja kirkko oli aivan tyhjä.
- Jos haluatte lasilliset karpalomehua, poiketkaa toki matalaan majaani, Kirkonrotta sanoi kohteliaasti kumartaen. - Ei meiltä kirkkovieraat tyhjin vatsoin ole ennenkään lähteneet.
Mikäpä siinä. Kaninpoika Pietarilla oli oikeastaan jo melkoinen nälkä ja jano eikä Petronellallakaan ollut mitään pientä vierailua vastaan. Sitä paitsi unityynyn täyttyessä eväspussi oli alkanut tyhjentyä pelottavaa vauhtia.
Kirkonrotta oli selvästi hyvillään saadessaan vieraita Kuninkaan karjapihalta. Hän kiersi Pietarin ja Petronellan edellä koko kirkon ja esitteli kauneimmat kuvat ja kynttilänjalat. Vihdoin hän avasi alttarin edessä olevan lattialuukun ja hetken epäröityään Petronella ja Pietari seurasivat Kirkonrottaa kellarin uumeniin.
- Hui miten kylmää! parkaisi Pietari. Sen käpäliä paleli kylmällä kivilattialla.
- Kohta lämpenee, lupasi Kirkonrotta, joka hetken pimeässä avaimia kalisteltuaan avasi raskaasti raudoitetun oven.
Sen takana oli Kirkonrotan koti, lämmin ja mukava. Liedessa leiskui iloinen tuli. Keinutuolissa istui Kirkonrotan emäntä sukankudin kourassaan. Ja penkeillä ja tuoleilla ja kaapin päällä ja kaapin alla ja yläsängyssä ja alasängyssä ja ikkunalaudalla ja tiskipöydän luona ja villakopassa ja puulaatikossa oli...
Niin, mitä ihmettä siellä oli? Sen saat kuulla seuraavalla kerralla."