Ikkuna

Nuorallatanssijoiden, Rossin edellisen romaanin, Jouni Leppäluoto on murhannut nuorukaisten fascistisen ryhmän johtajan Jäderholmin, koska kuvitteli kostoa petturille. Nyt Ikkunassa on yhtenä lankana Jounin tunnonvaivainen hapuilu verityön jälkeen. Tietämättään huumekuriiriksi joutuva äiti ja työkyvytön isä haaveilevat viattomuuksissaan edelleen suuria Jounista. Rinnakkaisaiheena on Chilestä paenneen ja Suomen kansalaiseksi päässeen Jaime Soton ikävä kotiin ja tietymättömiin hajonneen perheen luokse. Syyttömien tuska pannaan siis vertailukohdaksi nuoren miehen harhaiselle ajattelulle ja rikokselle. Välillä palaavat Soton mieleen muistot kidutuksista. Tietysti ne ovat järkyttäviä, mutta kyllähän ne myös toistavat niitä kauhukuvauksia, joita mm. juuri Chilestä olemme lukeneet. Pakottavan tärkeällä asiallaan Rossi tulee tehneeksi toisinaan kaavamaisia, ikään kuin kuvioiden osia. Samoin ovat kuvat Helsingistä välillä vakioita, välillä omaperäisiä. Persoonallisimmilleen Rossi nousee kuvatessaan Soton vaitonaista ahdistusta. Mutta onko hän sittenkin lähinnä lyyrikko? Sellaista vaistoaa joistakin hiljaisista Soton tuokioista.