Mitä lukisin seuraavaksi? Kirjastojen Kirjasampo.fi auttaa sinua löytämään kiinnostavat kirjailijat, kirjat ja lukukokemukset.

Rossi, Matti

On sama kuin
Synnyinaika
Synnyinpaikka
Opiskelupaikkakunta tai -paikkakunnat
Asuinpaikkakunta tai -paikkakunnat
Kuolinaika
Kuolinpaikkakunta
Koulutus tai tutkinto
Tekijän käyttämä kieli
Kansallisuus
Maakunta-alue
Teokset
Tyyppi
runokokoelmat
Tyyppi
novellit
Tyyppi
romaanit
Tyyppi
runokokoelmat
Tyyppi
runokokoelmat
Nimi
Tyyppi
romaanit
Tyyppi
novellit
Tyyppi
romaanit
Tyyppi
novellit
Tyyppi
novellit
Tyyppi
novellit
Tyyppi
novellikokoelmat
Nimi
Tyyppi
novellit
Tyyppi
runokokoelmat
Tyyppi
runokokoelmat
Tyyppi
runokokoelmat
Tyyppi
novellit
Tyyppi
novellit
Tyyppi
romaanit
Nimi
Tyyppi
novellit
Tyyppi
romaanit
Tyyppi
runokokoelmat
Tyyppi
runokokoelmat
Tyyppi
novellit
Tyyppi
novellit
Tyyppi
novellit
Tyyppi
novellit
Tyyppi
runokokoelmat
Tyyppi
runokokoelmat
Nimi
Tyyppi
romaanit
Tyyppi
runokokoelmat
Tyyppi
romaanit
Tyyppi
runokokoelmat
Tyyppi
novellit
Tyyppi
novellit
Tyyppi
runokokoelmat
Muut teokset
Tyyppi
fyysinen teos
Tyyppi
fyysinen teos
Tyyppi
fyysinen teos
Muut teokset (kääntäjänä)
Tyyppi
fyysinen teos
Tyyppi
fyysisen teoksen osa
Tyyppi
fyysisen teoksen osa
Tyyppi
fyysinen teos
Tyyppi
fyysisen teoksen osa
Tyyppi
fyysinen teos
Tyyppi
fyysinen teos
Tyyppi
fyysisen teoksen osa
Tyyppi
fyysisen teoksen osa
Tyyppi
fyysisen teoksen osa
Tyyppi
fyysisen teoksen osa
Nimi
Tyyppi
fyysisen teoksen osa
Tyyppi
fyysinen teos
Tyyppi
fyysisen teoksen osa
Tyyppi
fyysisen teoksen osa
Tyyppi
fyysinen teos
Tyyppi
fyysinen teos
Nimi
Tyyppi
fyysinen teos
Tyyppi
fyysinen teos
Tyyppi
fyysinen teos
Tyyppi
fyysinen teos
Tyyppi
fyysinen teos
Tyyppi
fyysinen teos
Tyyppi
fyysisen teoksen osa
Tyyppi
fyysisen teoksen osa
Tyyppi
fyysisen teoksen osa
Tyyppi
fyysinen teos
Tyyppi
fyysinen teos
Tyyppi
fyysinen teos
Nimi
Tyyppi
fyysisen teoksen osa
Tyyppi
fyysinen teos
Tyyppi
fyysinen teos
Tyyppi
fyysisen teoksen osa
Tyyppi
fyysisen teoksen osa
Tyyppi
fyysinen teos
Tyyppi
fyysinen teos
Tyyppi
fyysinen teos
Tyyppi
fyysinen teos
Tyyppi
fyysinen teos
Tyyppi
fyysinen teos
Tyyppi
fyysisen teoksen osa
Tyyppi
fyysinen teos
Nimi
Tyyppi
fyysisen teoksen osa
Tyyppi
fyysisen teoksen osa
Tyyppi
fyysinen teos
Tyyppi
fyysinen teos
Tyyppi
fyysisen teoksen osa
Tyyppi
fyysisen teoksen osa
Tyyppi
fyysinen teos
Tyyppi
fyysinen teos
Nimi
Tyyppi
fyysisen teoksen osa
Tyyppi
fyysisen teoksen osa
Tyyppi
fyysinen teos
Nimi
Tyyppi
fyysinen teos
Tyyppi
fyysisen teoksen osa
Tyyppi
fyysinen teos
Tyyppi
fyysinen teos
Tyyppi
fyysinen teos
Tyyppi
fyysinen teos
Tyyppi
fyysinen teos
Tyyppi
fyysisen teoksen osa
Tyyppi
fyysinen teos
Tyyppi
fyysinen teos
Tyyppi
fyysisen teoksen osa
Tyyppi
fyysinen teos
Tyyppi
fyysinen teos
Tyyppi
fyysinen teos
Tyyppi
fyysinen teos
Nimi
Tyyppi
fyysinen teos
Tyyppi
fyysinen teos
Tyyppi
fyysisen teoksen osa
Tyyppi
fyysisen teoksen osa
Tyyppi
fyysisen teoksen osa
Tyyppi
fyysisen teoksen osa
Tyyppi
fyysinen teos
Tyyppi
fyysisen teoksen osa
Tyyppi
fyysisen teoksen osa
Tyyppi
fyysisen teoksen osa
Tyyppi
fyysisen teoksen osa
Tyyppi
fyysisen teoksen osa
Tyyppi
fyysinen teos
Tyyppi
fyysinen teos
Tyyppi
fyysinen teos
Tyyppi
fyysisen teoksen osa
Tyyppi
fyysisen teoksen osa
Tyyppi
fyysinen teos
Tyyppi
fyysisen teoksen osa
Tyyppi
fyysinen teos
Tyyppi
fyysisen teoksen osa
Tyyppi
fyysinen teos
Tyyppi
fyysinen teos
Kirjailijan omat sanat
Minun lukemistoni

Meistä kudottuja ovat unelmat
ja uni saartaa pientä elämäämme.
Shakespeare, Myrsky

Ennenkuin opin lukemaan, pakotin äitini lukemaan minulle historiaa. Se oli ennen sotaa. Historia oli täynnä upeita sotia, joita ei enää ollut. Minä halusin tietää niistä.
Sadut eivät olleet yhtä jännittäviä kuin historia sotineen. Opin lukemaan omin päin ennen kouluun menoa. Minua kannusti polttava halu lukea historiaa.
Sitten tuli sota. Hylkäsin historian paljon alle 10-vuotiaana ja aloin lukea satuja. Se oli sodan syytä. En voinut paeta historiaan sotaa, joka oli kaikkialla. Ainoa pakosuunta olivat sadut. Organisoitu sodankäynti on saduille vierasta.
Inhosin opettavia ja hyvää tarkoittavia, kasvatuksellisia satuja. Rakastin hurjia fantasioita, joissa tapahtui uskomattomia asioita. Ahmin kansansatuja ja luin julmat ja kauheat Grimmit uudestaan ja uudestaan. Kun koin tarvetta sääliä itseäni, vuodatin kyyneliä Andersenin ja Anni Swanin herkistävässä seurassa. Yhdeksänvuotiaana löysin Salmin Tuleman kansakoulun kirjastosta valikoiman antiikin kreikkalaisia taruja. Päätimme naapurin Alvin kanssa lähteä seikkailuretkille, harhailemaan.
Laivaa ei ollut, oli talvi, Laatokka oli jäässä. Se ei ollut Odysseuksille mikään este! Varustimme (varastimme) Alvin isän heinäreen, laitoimme aisan mastoksi ja naulasimme kullankalliilla nauloilla kullankalliita paperisäkkejä liisteisiin purjeeksi ja astuimme navakan pohjoistuulen puhaltaessa laivaan. Liukas keväthanki siivitti matkamme peltojen yli Laatokalle ja me huristimme hurjaa vauhtia kohti etelää.
Kesken menon sota tuli väliin. Meille valkeni, että kotitekoinen lentoveneemrne oli matkalla kohti Venäjää. Se ei sopinut Odysseuksille! Hirmuisilla ponnistuksilla saimme reen pysäytetyksi ja aloimme kiskoa sitä takaisin kohti Salmin kirkonkylää, joka ei ollut kovin kaukana mutta sota-ajan niukoilla sapuskoilla ruokituille rääpäleille kovassa vastatuulessa aivan tarpeeksi kaukana.
Voimakas kirjallisuus panee tekemään vahvoja tekoja.
Olin yksitoistavuotias kun tammikuussa 1946 osallistuin 24 000 muun kirjoittajan kanssa valtakunnalliseen raittiusaiheiseen kirjoituskilpailuun ja sain toisen palkinnon jutulla Karhun ja ketun kekkereissä, jota mielessäni kutsuin ylpeästi novelliksi. Siitä pistävät esiin monet piirteet, jotka karakterisoivat myöhempiä töitäni: komedia, groteskit tilanteet ja dialogit. Näkee selvästi, että minua kiinnosti eläinten kekkereiden draama, ei niinkään viinan kauhistus. Mutta koska jotakin opettavaa ja moraalista oli sanottava, minäkin päätin juttuni pakkopullaan: "Toivon, ettei kukaan Suomen nuori ryhtyisi käyttämään väkijuomia. Niillä on turmiollinen vaikutus sekä aivoihin että sydämeen."
Valtakunnallisten raittiuskilpakirjoitusten toisena palkintona oli Seitsemän veljestä. Luin sitä kuin noiduttuna Kalevalan rinnalla, vähän kerrallaan, että nautintoa riittäisi mahdollisimman kauan. Noiden kahden satukirjan merkityksen estetiikalleni näkee paljaalla silmällä. Kalevalan, Kantelettaren, Kirjokannen, Laulupuun ja lukuisten muiden valikoimien kautta löysin omimman runomuotoni, suomalaisen mitan. Aleksis Kiven opetus taas oli yksinkertainen ja selkeä: ole rohkea, älä pelkää fantasiaa äläkä mahdottomuutta, kirjoita niin että tehdessäsi nautit omasta naurustasi ja kyynelistäsi. Totisesti minä nautin. Tuotin kouluaineiksi säkenöivän dramaattisia novelleja, joille sydämetön lehtori nauroi katketakseen luokan edessä.
Minä olin Seitsemän veljeksen salaperäinen, kätketty Lauri.
Seitsemän veljestä on alusta loppuun fantastinen mahdottomuus. Se on dramaattisen tilanteen herkeämätöntä etsintää. Kivelle kelpaavat vain sellaiset asetelmat, joista syntyy rehevä kohtaus hänen pitkään näytelmäänsä. Hän tekee sen rakenteessa kaksi ratkaisevaa siirtoa. Kun dramaattiset tilanteet on rymisten käytetty loppuun Jukolassa, hän marssittaa veljekset Impivaaraan. Kun Impivaara on hyödynnetty, Kivi tuo heidät takaisin Jukolaan, ja katso, vielä löytyy pilvin pimein herkullisia dramaattisia tilanteita.
Toimiva, jännittävä draama, useimmiten komedia, mutta usein myös tragikomedia, on kirjan jokaisen tilanteen, myös tilanteiden väliin sijoitettujen satujen ja tarinoiden ehto. Kirja on fantasia, niin hyvin kerrottu satu, että se menee täydestä. Lukija elää mukana, eikä hänen mieleensä edes juolahda että veljesten juoksu Impivaarasta, paljain jaloin, pelkässä paidassa, pakkasessa, syvässä lumessa, on nerokas mahdottomuus. Sopii kokeilla. Kahdenkymmenen askelen jälkeen palleihin yltävässä hangessa olet kankea kuin lumelle heitetty kyy ja jalkojasi kärventää helvetillinen polte. Sadan askelen jälkeen alat kuolla hypotermiaan.
Seitsemän veljestä oli peloton teko jonka lyyrinen groteski komedia rikkoi sen ajan gurujen maksan ja munuaiset. Se oli niin ärsyttävä, että se sai August Ahlqvistin ja Agathon Meurmanin pieremään kiukusta. Vaikutusvaltaisten herrojen esteettinen viha oli aitoa ja tappavaa. Ahlqvist: "Teos on sekä naurettava että hävettävä, sitä ei voi salata." Meurman: "...herra Kivi käyttää kirjapainoa poeettisena peräsuolenaan." (Ks Kulttuurivihkot 1984:5).
Kuusitoistavuotiaana lyseolaisena Kuopiossa sain - mikäli oikein muistan - kuudennen palkinnon Minna Canthin kunniaksi järjestetyissä kirjoituskilpailuissa. Palkintona oli kaksi osaa Tuhannen ja yhden yön satuja, J.A. Hollon suomennos. Miksi vain kaksi osaa, ei selviä koskaan. Ehkä raati oli saanut ne halvalla, koska kolmas osa puuttui. Kun vuosia myöhemmin tutustuin Sir Richard Burtonin englannintamaan Tuhannen ja yhden yön kokonaisuuteen, tulin ajatelleeksi, että kenties siinä puuttumaan jääneessä kuudennen palkinnon kolmanneksessa maistui liian vahvana arabialaisten satujen rehevä erotiikka, joten sitä ei voitu luovuttaa turmeltumattomien maalaisnuorten käsiin. Sillä maalaisia me olimme suurimmaksi osaksi, savolaisia maalaisneroja läheltä ja kaukaa.
Tuhannen ja yhden yöt sadut ovat mahtavia, groteskeja tarinoita. Hyvä satu on groteski fantasia. Milloin niiden sepittäminen alkoi? Milloin ihminen huomasi osaavansa fantasioida? Hyvin varhain. Viimeistään silloin kun hän teki ensimmäisen kiinteistörikoksensa, tappoi luolakarhun ja anasti sen luolan.
Minua kiehtoi saduissa erityisesti lentäminen. Se oli vapautta! Djinnit, taikamatot, suunnattomat Rok-linnut, lohikäärmeet lensivät, rouva Louhi Harvahammas lensi Sammon ryöstäjien perään kokonainen kommandoporukka niskassaan, ihmeelliset taskukokoiset laivat kasvoivat käskystä ja lensivät minne käskijä halusi. Niin kauan kuin muistan olen nähnyt unia lentämisestä. lyön käsivarsillani kuin siivillä, nousen, syöksyn kuin haukka, kohoan taas. Niin helppoa se on!
Runoelmassani Tilaisuus (1967) Lenny Bruce nousee taivaaseen, ja parta hänen jalkojensa välissä on kuin pitkät mustat kuukautiset, mutta silloin paikalle pomppii vieterikengissään salaneuvos Miettunen kuin musta rusakko, loikkaa, saa hampaillaan parrasta kiinni, katoaa pilviin, putoaa, vihellys, muksahdus, Kävin kaukana, sanoo Miettunen mustia jouhia hampaissa, en nähnyt yhtään huonoa naista.
Kirjani Rautalammin laulut (1975) on lentämistä täynnä. Runoelmassa Puulintujen vuolija lentävät punaiset elämän kurjet, vihreät syntymisen ja luomisen kurjet ja mustat kuoleman kurjet. Niillä kaikilla on osansa tapahtumissa. Lopulta Maijan, rampautuneen puulintujen vuolijan pärelinnut, joissa paperinohut päre on saanut tuulen ja ilman muodon, nousevat lentoon, sillä lentämistä varten taiteilija oli ne luonut:

"Maija Halonen, täynnä siipiä, laulua, kepeää lentoa,
ammentaa kiljutonkasta täyden kipollisen, juo,
päästää käheän naurun. - Lennä, kurki, hän mutisee
ostajan jo kolistessa eteisessä,
painaa siivet koloihinsa, puiseen lintuun
jonka on määrä nousta valoon, lakkaamatta, tulen halki,
kuultaa yötä vasten, palaa, värähdellä."

Puulintujen vuolija syntyi käytyäni tapaamassa taiteilijaa, Suoma Halosta, hänen mökissään Vesannon Kuuslahdessa heinäkuussa 1975. Vaikutelma oli niin vahva, että kirjoitin runoelman heti kotiin pyöräiltyäni.
Siivet ovat olleet ihmisen korkein unelma koko hänen olemassaolonsa ajan. Dedalos ja Ikaros rakensivat itselleen siivet mutta uhkarohkeudessaan lensivät liian lähelle aurinkoa, joka sulatti siipien kiinnitysvahan ja lentäjät putosivat mereen. Tarkovskin filmi Solaris kertoo ihmisistä jotka etsivät onnea etäisyyksistä mutta löytävät kiinnityksen maahan. Stanley Kubrickin Avaruusseikkailu on ironinen kommentti rajallisuuden mahdollisuuksista rajattomuudessa.
Ihmisten ja lintujen lento on kytketty toisiinsa ja jatkuu tai loppuu samoista syistä. Niinkuin Harry Martinsonin Aniara harhautuu radaltaan ja jatkaa matkaa äärettömyyteen, niin voivat kurjet, kuten minun runossani Seitsemän kurkea pohjoiseen, saasteiden ansiosta kadottaa vaistonsa ja harhautua lentämään pohjoiseen keskellä talvea. Eikä se ollut kuvitelma. Kurkia vain oli neljä, ei seitsemän. Seitsemän on satujen maaginen luku.

Lensivät viistossa valossa,
talven tulesta punaiset.

Äsken etelään menivät.
Palasivat pakkasella.

Päivä hirvenä pakeni,
musta loimi lautasilla.
Tähdet loimessa kytivät.

Puolet linnuista valoa,
pimeyttä toinen puoli.

Pohjoiseen ovat menossa.
Kun menevät niin menevät.

Siellä on vilu kukassa,
hanget hilloja tekevät,
revontulet karpaloita.

Kohoavat korkealle.
Siellä on vielä valoa.
Häipyvät Otavan olalle.

Vuonna 1953, yhdeksäntoistavuotiaana, ostin Thomas Mannin juuri suomeksi ilmestyneen keskiaikaisen pyhimystarun muotoon puetun veijariromanssin Pyhä syntinen (Der Erwählte). Olin myyty. Noin minäkin halusin kirjoittaa! Kieli poskessa! Latinankielisiä ja muinaisranskalaisia lausahduksia! Vuosia myöhemmin, tarkasti sanottuna vuonna 1970, kun suomensin Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyttä, ymmärsin renessanssin perinteen ja antiikin kreikkalaisen mytologian merkityksen Gabon estetiikassa.
Pyhässä syntisessä lohikäärme tunkeutuu unessa Sibyllan kohtuun ja repii sen. Hän makaa veljensä Wiligisin kanssa. Tarinan henki, munkkiveli Clemens Iiriläinen, kertoo:
"Silloin he kuiskailivat sellaista, mitä ei enää ymmärtänyt, ja mitä ei pidäkään ymmärtää:
"Est il tant bon?"
"Tu le saveras. Nel poez saver sin gusteras."
"Voi Willo, millainen ase! Ouwê, mais tu me tues! Häpeä nyt. Aivan kuin ori, pukki, kukko! Voi jatka! Voi, jatka, jatka! Voi enkelinpoika! Voi sinä taivaallinen ystävä!"
Sibylla tulee veljestään raskaaksi ja synnyttää pojan, joka on ikäänkuin vanhempiensa kolmas sisarus. "Sillä koska isä on äidin veli, on hän lapsen eno, ja äiti, koska hän on isän sisar, on sen täti..." Poika, Gregorius, pannaan tynnyriin joka ajautuu Englannin rannikolle. Aikanaan poika lähtee etsimään alkuperäänsä, löytää äitinsä ja nai tämän. Liitosta syntyy kaksi lasta. Salaisuus paljastuu, ja Gregorius vetäytyy autiolle luodolle tekemään katumusta. Kuluu seitsemäntoista vuotta, pyhä syntinen elää maa-äidin nisästä tihkuvalla ravintonesteellä ja kutistuu miltei olemattomiin. Karitsa ilmestyy Roomassa kahdelle kirkon silmäätekevälle ja ilmoittaa Jumalan valinneen kristikunnalle kahden paavin skisman jälkeen oikean paavin. Valittu, "der Erwählte", kaukaisessa Normandiassa syntiään sovittava Gregorius, on järvellisellä katumuskalliollaan kutistunut "siiliä hieman suuremmaksi sammaloituneeksi olennoksi" mutta kasvaa heti vehnäleipää ja viiniä nautittuaan oikeisiin mittoihinsa.
Sadan vuoden yksinäisyyden juonilankana on siansaparo, joka mustalais-Melquíadeen ennustuksen mukaan ilmestyy suvun viimeisen jälkeläisen persuuksiin. Ennustus toteutuu Aurelianon ja Amaranta Ursulan pariutumisessa.
"Aureliano hieroi munanvalkuaisella Amaranta Ursulan herkästi kohoavia nännejä ja taputteli kookosrasvalla hänen kimmoisia reisiään ja persikkavatsaansa. Amaranta Ursula puolestaan leikki Aurelianon mahtavalla aisalla kuin nukella, maalasi sille klovninsilmät huulipunalla ja turkkilaiset viikset kulmakarvavärillä ja solmi sen kaulaan silkkinauhoja ja teki sille hopeapaperista pieniä hattuja. Eräänä yönä he voitelivat toisensa kiireestä kantapäähän säilötyillä persikoilla, nuolivat toisiaan kuin koirat, köyrivät vimmatusti verannan lattialla ja tulivat tajuihinsa vasta kun lauma lihaasyöviä muurahaisia saapui aaltona pistämään heidät poskeensa."
Näistä iloista syntyy siansaparolla varustettu poika. Aureliano lukee Melquíadeen pergamenteistä oman ennustetun tarinansa ja ymmärtää, ettei Amaranta Ursula ollut hänelle sisar vaan täti. Hirmuinen myrsky pyyhkäisee Macondon pois maan päältä.
Kreikkalainen Nioben taru kertautuu eversti Aureliano Buendían poikien surmassa. Apollon ja Artemis tappoivat nuolillaan Nioben 7 poikaa ja 7 tytärtä. Näkymättömät murhaajat ampuvat everstin 17 poikaa luodin osuessa aina otsaan keskelle tuhkaristiä.
Otin nämä asiat puheeksi kirjeessäni poeta Kai Niemiselle, meillä kun on vanhanaikainen tapa keskustella kirjeitse:
"García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyydessä Ursula Iguarán käpristyy vanhana rusinan kokoiseksi eläväksi muumioksi, jota lapset heittelevät pallona toisilleen. Eversti Buendía ampuu itseään ainoaan kohtaan, johon voi ampua ilman että kuolee. "Luoti oli tehnyt niin puhtaan reiän että lääkäri saattoi työntää jodiin kastetun nyörin rinnasta sisään ja vetää sen selästä ulos." Veijo Meri toistaa eräässä sotanovellissaan ikivanhan sadun kuvatessaan niin tarkkaa laukausta, että se menee tappamatta aivolohkojen välistä. Taustalla häämöttää satujen tarkka jousimies, joka ampui virstan päästä kärpäseltä silmän puhki ja aikojen kuluessa sai noidalta pyssyn, jolla osui riistaan peninkulman päähän. Samaan ihmeiden pesueeseen kuuluu näkymättömäksi tekevä hattu tai viitta ja kukkaro, josta raha ei lopu. Sadan vuoden yksinäisyydessä velhonainen Petra Cotes tuo Aureliano Toiselle niin satumaisen vaurauden, että hän paperoi talonsa sisältä ja ulkoa sadan peson seteleillä.
Satujen, tarujen, uskomusten kertautuminen uusissa muodoissa on olennainen ja välttämätön osa kirjailijan kemiaa ja kirjallisuuden verenkiertoa. Taide, kuten kaikki fantasiat, elää myyteistä. Ne ovat yhteinen alue, johon taiteilija viittaa tieten tai tietämättään." (15.5.2000)
Vaikka García Márquez onkin melkoisella varmuudella Mannille kiitoksen velkaa, he kertovat kuitenkin kaksi täysin erilaista tarinaa. Gabo ei ole syntynyt Mannin päästä, eikä Mann kenenkään edeltäjänsä päästä. Molemmat, paljon lukeneina monien kulttuureiden kantajina, hyödyntävät samaa perinnettä, keskiajan ja renessanssin taruja, legendoja ja karnevaaliriehaa. Kummankin äänessä voi erottaa Francois Rabelaisin epäsentimentaalisen naurun. Kumpikin nobelisti kuvaa inhimillisyyttä eroottisen komedian kautta, eikä lainkaan pidättyvästi. Mutta jos katsotaan kumpi kertoo juttunsa taitavammin, niin sanon että objektiivisesti Thomas Mann. Hän pitää jännitteen korkealla loppuun saakka. Vaikka García Márquezin vyörytys on lähempänä Rabelaisin ehtymätöntä runsautta, sen jännite löystyy ja röyhelöityy loppupuolella tarinaa.
Espanjalainen renessanssihumanisti, Isä Durán, keräsi valloitetusta Meksikosta verekseltään nahua-kulttuurin (asteekkien) aineistoa, josta kertoo:
"Moninaiset olivat heidän laulunsa ja tanssinsa; toiset kuulostivat hyvin lauhkeilta ja vakavilta, ja niitä esitettiin arvokkaasti ja rauhallisesti. Toiset taas olivat ilolauluja, joita he nimittivät poikien tansseiksi, ja niissä laulettiin rakkaudesta ja lemmentöistä... Lisäksi heillä oli muuan julkea ja hävytön tanssi, jossa kiemurreltiin ja pelehdittiin niin ankarasti, että helppo oli arvata se kevytmielisten naisten ja riettaiden miesten tanssiksi; sen nimi on cuecuechcuicatl, joka tarkoittaa kopelointi- eli kutitustanssia..." (Poesía indígena, EUNA, México D.F. 1952)
Olivat siis kiinnostuneita osapuilleen samoista asioista kuin mekin. Maineikas meksikolainen perinteen tutkija tri A.M. Garibay, jolla kielitieteilijänä oli hallussaan intiaanien ilon avain, kieltäytyi kääntämästä espanjaan noiden kopelointi- ja kutitustanssien tekstejä, koska ne hänen mielestään eivät olleet soveliaita meksikolaisille opiskelijoille.
Olisin ollut niin kiitollinen edes yhdestä mehevästä cuecuechcuicatlista.
Kopelointi, kutittelu ja siihen liittyvät laulut ja tanssit ovat kansainvälisiä soidinmenoja. Kustaa Vilkuna (Työ ja ilonpito, Otava 1946) selvittelee suomalaisten kopelointi- ja kutitteluperinnettä, jonka hän yhdistää laajempaan eurooppalaiseen käytäntöön.
Vilkuna lainaa 1600-luvulla kirjoitettua Krainin seutujen kuvausta hirssin puinnista:
"Ja tavallisesti sellainen työ tapahtuu yöaikaan (kynttilän valossa). Kun nyt hirssi on tallattu ja työ suoritettu, järjestävät kisällit ja isojen talojen pojat ihmisten (naisten) kanssa tanssin, josta usein muodostuu toinen tanssi, jolla siivollisuus ja kunnia hävitetään."
"Tässä katsannossa", Vilkuna kirjoittaa, "ovat hyvin ymmärrettäviä Pohjanmaalta ja Länsi-Pohjasta tunnetut riihenloppiaismenot, joiden kuluessa naisilta ja miehiltäkin koetetaan repiä vaatteet yltä. Riihitansseista muistetaan vielä, että tahti saatiin ilman soittajaa, rallattaen lauluja, joissa sanat saattoivat olla varsin karkeita ja samoihin hedelmällisyysriitteihin viittaavia, mistä edellä on ollut puhe."
Avoin, kansanomainen erotiikka, jota harhaanjohtavasti kutsutaan rivoudeksi, katosi renessanssi-Euroopan teattereista kun ne lakkasivat olemasta kiltojen, katujen ja karnevaalien teattereita ja muuttuivat ylhäisten ylläpitämiksi ryhmiksi. Aineksia Englannin keskiajan ronskeista kiltanäytelmistä säilyi Shakespearen draamoissa, varsinkin kohtauksissa, joissa Shakespeare intoutuu kuvaamaan Lontoon kapakoiden elämää.
Shakespeare, dramaattisten satujen mestari, astui elämääni opintojen myötä 1950-luvulla. Olen seurustellut hänen kanssaan siitä pitäen. Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä ja Shakespearen näytelmissä on yhteinen piirre, tekijän suvereeni rohkeus, itsestään selvä varma ote, joka muotoa antaessaan ei kunnioita sääntöjä eikä kaanoneita. Kumpikin hakee hellittämättä dramaattisia tilanteita, komediaa, joka ei välttämättä palvele mitään juonta mutta kiehtoo vastustamattomasti tekijäänsä. Vertauskohteena Shakespearella olkoon vaikka Henrik-sarja ja sen syöppö, juoppo ja kyyninen antisankari, Falstaff.
Syventyminen Englannin renessanssikirjallisuuteen vei minut Birminghamin yliopiston Shakespeare-instituuttiin Stratfordiin tutkimaan 1500-luvun lopun ja 1600-luvun alun "meta-fyysistä" runoutta, jonka metafyysisyys oli vain uudistuneen avaruuskuvan purkautumista runoilijoiden tajunnasta kirjallisuuteen. Alueeni käsitti runouden ohella filosofiaa, kiltanäytelmiä ennen Shakespearen aikaa, ja saarnoja, joita luin tuhansia. Elisabet I:n ja Jaakko I:n ajan saarnat eivät ole mitään lempeää hartauskirjallisuutta vaan oppineita, poleemista, dramaattisia, taidolla kokoonpantuja ja sellaisella näyttelijäntaidolla pöntöstä tarjoiltuja julistuksia, että aloin epäillä runoilijapappi John Donnen vetäneen saarnoillaan väkeä teattereista kirkkoon. Stipendini päättyi ennen kuin ehdin todistaa mitään.
Opiskeluajoista lähtien lukemistoni ovat tuttuja ja tavallisia kaikille Englannin, Ranskan ja Espanjan ja Saksan keskiajan ja renessanssin kulttuureista kiinnostuneille. Lutherin naseva, kansanomainen proosa, jonka saksalaiset ovat kodifioineet "Lutherspracheksi", antaa käsityksen siitä miten kieli olisi voinut kehittyä, jos sen olisi sallittu kehittyä Lutherin pohjalta. Saman vertailun voi tehdä Rabelaisin kielen ja nykyranskan välillä. Ne ovat kaksi eri kieltä.
Tutustuminen Espanjan kirjalliseen perinteeseen johdatti minut 1960-luvun alussa tekemään retkiä espanjankieliseen kirjallisuuteen latinalaisessa Amerikassa.
Latinalaisen Amerikan kirjallisuus on kirjoitettu espanjaksi, portugaliksi, englanniksi, ranskaksi ja hollanniksi. Alkuperäiskansojen kerroksessa on useita kirjallisuuksia, nahuan- ja mayankieliset muinaiskoodeksit, ketshuaa ja aimaraa puhuvien ja guaranien ja Panaman kuna-kansan elävä suullinen kirjallisuusperinne ja laulut. Sandinistihallituksen aikana 1980-luvulla Nicaraguan alkuperäiskansojen, mm. miskitojen, runoperinnettä tallennettiin kirjalliseen muotoon.
Ehdin raapaista tuon runsauden pintaa ja löytää muutaman läheisen kirjailijan. Kenties läheisimmät matkatoverit ovat runoilijat César Vallejo (Peru), Pablo Neruda (Chile), Eliseo Diego (Kuuba), Ernesto Cardenal (Nicaragua), José Hernández (Argentiina) ja Roque Dalton (El Salvador). Prosaisteista läheisimmät ovat Juan Ruffo (Meksiko), Gabriel García Márquez (Kolumbia), Mario Benedetti (Uruguay) ja Augusto Roa Bastos (Paraguay). Kaikki keskenään erilaisia.
Minulla on hyvä käsitys siitä mitä en tiedä latinalaisen Amerikan kirjallisuuksista ja kulttuureista. En ole asiantuntija.
Kun tarkastelen omia kirjallisia töitäni edellä hahmottelemaani lukemistoa vasten, uskallan olettaa, että lapsuudessa ahmitut lukemattomat sadut, syvästi kokemani Aleksis Kivi ja perinteinen suomalainen epiikka ja lyriikka, siis suomalainen runomitta, ovat ensin ja voimakkaimmin vaikuttaneet esteettisen tajuntani muotoutumiseen. Niiden seassa limittäin on Euroopan keskiajan ja renessanssin kirjallisuus, kuvataide ja musiikki.
Olen aina pitänyt Kalevalaa hauskana kirjana, mutta vasta poeta Kai Nieminen, Kalevalan pohjalta kirjoittamassaan Kalevala 1999:ssä (SKS), ja trubaduuri Matti Lehmonen, Kalevalan savonnuksessaan (Atena 1999), paljastivat Lönnrotin luoman lyyrisen vakavuuden utuisuudesta eepokseen kätkeytyvän härskin tai hillityn kansanomaisen komiikan.
Minä olen perusolemukseltani tragikoominen ja usein satiirinen sadunkertoja, joka tuottaa fantasioita. Minulle on ominaista eroottisen aineksen korostaminen, jonka sallittaneen olla minusta itsestäni. Fantasia on maustanut töitäni ensimmäisestä runokirjastani, 1965 ilmestyneestä Näytelmän henkilöistä lähtien. Innokas toimittaja kirjoitti sen yhteydessä "huikeasta surrealistisesta tehosta", mikä ei kerro surrealismista mitään mutta sitäkin enemmän toimittajan viattomuudesta. Surrealismi on dogmaattista mielivaltaa à la Apollinaire ja Breton, fantasia itseään ruokkivien groteskien taidekuvien vyörytystä à la Rabelais, Jonathan Swift, Mihail Bulgakov, Pablo Neruda tai Buster Keatonin ja Charlie Chaplinin filmit.
Mutta mitä muuta kirjailijat ovat - käsi sydämelle, kirjailijat! - kuin sadunkertojia? Mitä muuta kuin satuja kirjailija voi kertoa ajasta, joka herkeämättä vaihtuu menneisyydeksi, maailmasta, jossa mikään ei pysy ennallaan ja jossa uusi tieto alituisesti kumoaa vanhan? Kirjailijoiden sadut, olivat ne miten fantastisia, käsittämättömiä ja naurettavia tahansa, ovat katkelma sekunti sekunnilta katoavasta ja uusiutuvasta todellisuudesta, sillä todellista on kaikki mikä on, siis myös fantasiat, joilla on oikeus todellisuuteen, koska ne ovat olemassa ja rationaalisen ajattelun ohella hallitseva elementti ihmisen tajunnassa.
Gabriel García Márquez, meidän katoavan aikamme palkittu sadunkertoja, väittää oppineensa kirjoittamaan satuja mummoltaan, jolla oli tapana kertoilla täysin mahdottomia täytenä totena. Mummo oli siis kirjailijan arkkityyppi, satuseppo, jolle kuuluu kunnia siitä, että Gabo löysi itsensä ja pelasti - ainakin hetkeksi - sadunkertomisen genren hirttäytymästä realismin lokerogurujen yksinkertaistuksiin. Tosin gurut keksivät oitis Sadan vuoden yksinäisyydelle ja siitä siinneille sovellutuksille lokeron: maaginen realismi.
Todellisuus on aina ollut maaginen ja salaisuuksia täynnä ja yllyttänyt kuvittelemaan ja haaveilemaan. Kirjailijat, Arvo Turtiaisella oli tapana äristä, varastavat jos ei muualta niin elävästä elämästä. Eivätkä vain kirjailijat. Fantasia tarjoaa usein oikotien tieteelliseen oivallukseen, jonka mahdollisuutta ei ole osattu kuvitella tai se on tyrmätty fantastisena haihatteluna.
Jos luojalle - joka on matemaatikko eikä voi valehdella, koska on itsessään totuus - esitettäisiin Albert Einsteinin kuuluisa kysymys. "Paljonko teillä, Jahve, oli maailmankaikkeutta rakentaessanne pelivaraa?" Hän vastaisi, kenties, jos Einstein itse kysymyksen esittäisi: "Vain se teidän löytämänne kaava, E=mc2. Toisenlainen kaava olisi tuottanut aivan erilaisen tuloksen."

(Toukokuu 2001)
Elämäkertatietoa
kirjailijanimi Olavi Kokko

vanhemmat: Mikko Rossi, Veera Rossi, o.s. Salmes

toimet:
BBC:n suomenkielisen osaston ohjelma-assistentti Lontoossa 1961-66. Harhailijana Euroopassa, pääasiassa Pariisissa, 1966-68. Tutkimusmatka latinalaiseen Amerikkaan 1969-70. SKP:n jäsen vuodesta 1972. SKDL:n kunnanvaltuutettu Rautalammin kunnanvaltuustossa 1976-78 (kausi jäi kesken).
Kulttuurivihkojen vastaava toimittaja Helsinki 1978-79. Siitä pitäen ns. vapaa kirjailija.

opinnot:
Ylioppilas Kuopion lyseosta 1952. University of Edinburgh, kieltä ja kirjallisuutta, 1956. Fulbright-stipendiaatti 1957-59, University of Pennsylvania, Philadelphia, USA, M.A. (Master of Arts) 1959. Vuorikiipeilyä ja espanjan opintoja Meksikossa, barokkikaupunki Pueblassa tulivuoren juurella 1959. FK Helsingin yliopisto 1960. British Councilin stipendiaattina 1960-61 tutkimassa 1500-luvun lopun ja 1600-luvun alun metafyysistä runoutta ja saarnoja, Shakespeare Institute, Stratford-upon-Avon, University of Birmingham, UK. Tuntui turhalta mutta oli loppujen lopuksi erinomaisen hyödyllistä vaikkei minusta tohtoria tullutkaan. Opin Shakespearen ajan kielen.

palkinnot:
Erkon runopalkinto 1965, Valtion kirjallisuuspalkinto 1966, Pohjoismainen kuunnelmapalkinto kuunnelmasta Tilaisuus 1969 (jaettu ohjaajan, Kalle Holmbergin kanssa), Kääntäjien valtionpalkinto 1972, Agricola-palkinto 1974, Savonia-palkinto 1988, Kääntäjien valtionpalkinto 2007

harrastukset:
pyöräily, koirat, pikkulintujen talviruokinta, keittiö ja kirjeiden kirjoittaminen
Kirjailijan tuotantoon liittyvää lisätietoa
Artikkeleita:
Suomalaisesta runomitasta, Kulttuurivihkot 1985: 1
Valot sammuvat Euroopassa, Tiedonantaja 16.4.1999

Syntymäpäivä (novelli). Tiedonantaja 1984.

Salvador-kantaatti (sanoitus). Säveltänyt Eero Ojanen.

Väkivallan vuosi : Matka Latinalaiseen Amerikkaan maaliskuu 1969 - toukokuu 1970 (Tammi 1970).

Sarvikuonon muistiinpanoja : kriittisiä kirjoituksia 1974-1981 (Tammi 1981).

Rautatie - käsikirjoitus Juhani Ahon romaanin pohjalta, Yleisradio 1973.

Näytelmiä:
Kaikki muuttuu, Kom-teatteri 1974
Puulintujen vuolija, Kom-teatteri 1976
Kallion kuningas, 1997 (myös filmiversio Yleisradio 1997)
Mahtaja eli runoilija Juhana Ihalaisen salattu elämä, Kuopion kaupunginteatteri 2000


Käännöksiä:
- runoutta suomesta espanjaksi
- runoutta suomeksi: espanjasta (mm. Federico Garcia Lorca, Agostinho Neto, Pablo Neruda, César Vallejo), englannista (mm. Allen Ginsberg, T.S.Eliot), ruotsista (mm. J.J.Wecksell) ja venäjästä (mm. Aleksandr Pushkin) ja muista kielistä
- Shakespearen näytelmiä (Rikhard III, Kuningas Juhana, Macbeth, Kuningas Lear, Henrik IV ja Juhannusyön uni)
- muita näytelmiä ja ooppera-librettoja
- proosaa eri kielistä, mm. Mario Vargas Llosa, Henry Miller ja Lawrence Durrell, Erskine Caldwell, Jorge Luis Borges, Gabriel Garcia Marquez, Pablo Neruda, Manuel Scorza, Jack London, Carlos Fuentes, Ilja Ehrenburg

Esseitä ja katsauksia:
- kirjallisuus (suomennosten esipuheita, artikkeleita mm. Kulttuurivihkot - lehdessä ja antologioissa)
- historia, politiikka, Kuuba: artikkeleita mm. Kulttuurivihkot ja Tiedonantaja -lehdissä
- osa esseistä on julkaista teoksessa Sarvikuonon muistiinpanoja (1981)
Tekstinäyte
Kuuntelija

Tein talon sadetta varten;
suo, Luoja, syvälti vettä.

Tein talon hämärää varten;
suo tummalti aamua, Luoja.

Tein talon työtä varten;
suo, Luoja, käsille silmät,
suuret korvat kantapäille,
unille kepeä kieli.
Tein talon äänettä ololle.
Kuuntelen kuusien huminat.
Humisemme toisillemme.

Minä kerron kuulemani.


***

Mustarastas

Surahti musta lumessa.
Kilahti tumma hopea.
Kylmä soi, vihelsi varjo.
Virta vei, vesi solisi.

Lumihuilu, musta lintu.
Vasta on talvi alussa,
sinä jo kevättä soitat
kynnet jäässä, lunta selässä.

Jokella, tumma puronen,
vihellä pois tämä hämärä,
vaan älä kiirettä pidä

ettei hetki halpenisi,
aika liiaksi kuluisi.
Kuluu se kiirehtimättä,
katoaa viheltämättä.
Menivät monet hämärät
vaikka en kuunnellut sinua.

Kevät vei, vesi kohisi.