Taivalsalmi, Susanna

Kun Leda lakkaa hetkeksi vapisemasta, silitän hänen kosteaa poskeaan ja kerron, etten minä näe mitään sellaista mikä lentäisi haavoitetusti, enkä kuule korinaa. Leda on tyytymätön, joten jatkan, että usein iltaisin, kun miehet ripustavat verkkonsa rannoille pimeän jäädä kiinni, tunnistan verkon ansaksi. Silloin pelkään mereltä tulevaa outoa aaltoa, joka jättää aivan vesirajaan tumman raidan. Uskon kun Leda sanoo, että linnut ovat tiivistynyttä ilmaa, pimeää ilmaa. Leda pyörittelee korvakoruaan kynnen ääriviivoja pitkin ja nyökkäilee hitaasti.
Kuuntelemme hämäräsuhinaa ja kirkumisia Ledan kanssa öisin, makaamme samaa hintelää patjaa. Leda tietää, että rantautuvista helmistä lävistetään kaulanauhoja. Leda sanoo, että pimeä seuraa helmiä, koska linnut ja helmet tunnustavat samaa väriä. Ehkä siksi pimeä löytää sisälle, emme ole siitä vielä varmoja, mutta joka ilta pimeä muistaa tien. Ja polun hahmoon, joka takoo koruja, Ledaa, rantahiekkaan jäljet yöllä, aivan vesirajaan.
Leda repii helmikorvakorunsa korvistaan, asettaa ne nopeasti kämmenelleen ja nielaisee ne. Yritän estää, Leda ei anna minun työntää sormiani kurkkuunsa. Hän uskoo, että nyt kun niitä ei näy, pimeä ei tule. Mitä voisin sanoa, että hän on juuri nielaissut syötin?

II

Leda ei suostu oksentamaan, vaan jatkaa kalpeana ja kuiskaten. Joskus aamuisin verkoissa on lintuja ja lintujen pääkalloja. Hän kuiskaa, Leda kuiskaa hellästi, ässät sihahtavat. Vedän henkeä, vapinan takaisin sisään ja kerron hänelle, etteivät ne ole lintujen kalloja vaan kalojen, ne ovat juuttuneet päivän kalasaaliista. Leda katsoo minua ja kysyy, enkö usko pimeän asettelevan niitä sinne pelottamaan meitä pois meren läheltä. Uskon minä, mutta pimeä ei ole niin suuri, että se jäisi tarpeeksi takkuun verkkoihin. Että se juuttuisi ja nääntyisi nälkään, tulisi kirkkaaksi ja ohueksi. Emme siksi voi nähdä, millaisesta pimeästä on kyse. Jos joka yö pimeää jää vaikka aivan vähän kalastajien verkkoon, lopulta kaikki siitä on poissa, Leda sanoo. Väri palailee hitaasti hänen kalpeille poskilleen, mutta vielä hän ei hymyile.
Kun on ollut hiljaista monen kirkaisun ajan, Leda kysyy jotakin. Ei, minä en ole nähnyt koskaan kuollutta lintua, mutta tiedän, että Leda on nähnyt. Leda on unessaan puhunut kuolleen linnun kanssa, istunut sen vieressä laiturilla, haastanut ja rimpuillut sen kynsissä. Se pelottaa häntä.
Leda muistaa, että kerran pimeä on ylettynyt hänen ovensa kahvaan, sitä on käännetty ja ovi on auennut, mutta kukaan ei silloin seissyt oven edessä eikä mitään ole näkynyt. Leda kertoi, että ikkunalaudan alla oli ollut suuri kuollut lintu, joka sanoi, että pimeä tulee aina takaisin. Ja että toisinaan se mahtuu samaan puseroon kuin Leda.
Ledan pusero on liian ahdas jo, se on vanha ja kulutettu pusero. Leda kohoilee paidan alla, pienenee ja huohottaa. Jos Leda kiristyy puseron ylälaidasta niin nopeasti kuin pystyy, kukaan muu ei mahdu mukaan. Jos nyt koskettaisin, pelästyisikö hän, olisinko tahtomattani pimeää Ledan kuulaan ihon pinnassa.

III

Leda sanoo tuntevansa, miten helmikorvakorut pistelevät vatsassa. Silitän hänen kättään, hän nieleskelee jotakin takaisin alas. Tuttu ääni suhisee ulkoa, rahina kun venettä työnnetään rantaan. Verkkojen läiskyttävä ääni kuuluu likaisen ikkunan läpi. Jos katsoisi ikkunasta, taivaalla näkyisi jo tähtiä, voisin melkein jo maistaa unen jota pian makaan: Ledan sinisen lakanan, jossa silmät kiinni huokaisin iho pisaroiden. Leda alkaa varovasti hymyillä ja istun aivan vähän lähemmäksi, kesytän. Eivät ne ruusunpunaiset ole, sinun huulesi, Leda, vaikka sanot. Kirsikkatyttö, voisin niin helposti huohottaa sinut täydeksi ihostani. Kaksi tällaista prinsessaa, Leda, jos sinä olit näin auki tänään, joko huomenna minä saan olla.
Ledan äiti koputtaa oveen, hätkähdän. Merkityksetön mumina vihjaa minua ristimään käteni kilvekseni kunnes ovi kumahtaa kiinni. Leda nousee ikkunan eteen, vapisee hämärää, voi, hänen pienet hartiansa. Aaltojen ääni merellä on vaimentunut hiukan, mutta sen kuulee edelleen, Leda pelkää. Leda tuntee hämärän nyt jo iholla saakka, kyllä minä tiedän, häneen kasvaa huuto. Hän antaa kyynelten tulla, minun kuivata niitä hitaasti pois.
Nostan hänet peiton alle, varovaisemmin kuin särkynyt eläin nostettaisiin. Jos Leda nyt nukahtaisi, silittäisin sormenpäillä hänen selkäänsä kiellon pimeälle: älä koske maidonvalkeaan. Kun Ledan hengitys tasaantuu, silmät liikkuvat rauhassa. Leda ei näe unia, se on hyvä. Kun hän ei enää säikähdä liikettä, käännän hänen vaitonaiset kasvonsa pois päin merestä, joka paiskaa oudon rauhallisena hämärät aaltonsa rantahiekkaan, valuu tyhjänä takaisin.


(Muualla julkaisematon lyhyt novelli/ Sanojen aika)

Tyttö ja isä ja
autopesula, turvavyö hiertää, tästä on kasvettava pois,
kiiltonahkakengät jäävät pieneksi, prinsessan kengät, isän jalat samat aina,
pitävät jalat ja askeleet

harja sulkee silmät autolta,
on varaa puhumiseen kun muut nukkuvat,
tyttö ja isä ihmemaassa:
joskus pyörremyrskyt vievät kodit, vakosamettisohvan
ja auton, jossa on istuttu öitä kuiskaillen kuin kotona,
joka on myrskyn silmä

kaikki hidastuu, käännä sälekaihtimia vielä vähän,
emme kaipaa enää
kaikkeen saadaan vielä leima.

(Teoksesta Kirjallinen pelonteko, Robustos 2010)