Enqvist, Kari

Kuvatiedoston lataaminen

Photograph information

Kuvaaja: Veikko Somerpuro. WSOY

Synnyinaika

Synnyinpaikka

Asuinpaikkakunta tai -paikkakunnat

Koulutus tai tutkinto

Luottamustehtävät ja jäsenyydet

Tekijän käyttämä kieli

Kansallisuus

Maakunta-alue

Teokset

Tyyppi

tietokirjat

Tyyppi

tietokirjat

Tyyppi

esseekokoelmat

Muut teokset

Tyyppi

fyysinen teos

Muut teokset (kääntäjänä)

Tyyppi

fyysinen teos

Elämäkertatietoa

Kari Enqvist on kosmologian professori Helsingin yliopistossa. Hän on väitellyt vuonna 1983 teoreettisesta alkeishiukkasfysiikasta. Väittelyn jälkeen hän työskenteli CERNissä, Yhdysvalloissa ja Kööpenhaminassa yhteensä seitsemän vuoden ajan ennen palaamistaan Suomeen 1994.

Kirjallisuuteen liittyviä palkintoja:

Tiedonjulkistamisen valtionpalkinto 1995, 2004; Lauri Jäntin säätiön palkinto 1997; Magnus Ehrnroothin säätiön palkinto 1997; Tieto-Finlandia 1999; WSOYn säätiön palkinto 2004; Tietokirjailijapalkinto 2005; Helsingin yliopiston J. V. Snellman -palkinto 2007; Skepsis ty:n Socrates-palkinto 2009; Mensa-palkinto 2012.

Kirjailijan tuotantoon liittyvää lisätietoa

Keskeiset julkaisut:

Tyhjästä syntynyt (yhdessä J. Maalammen kanssa 1994
Näkymätön todellisuus 1996
Olemisen porteilla 1998
Valo ja varjo 2000
Kosmoksen hahmo 2003
Vien rucolan takaisin 2004
Suhteellisuusteoriaa runoilijoille 2005
Monimutkaisuus 2007
Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat 2009
Johdatus suhteellisuusteoriaan 2011
Uskomaton matka uskovien maailmaan 2012
Ensimmäinen sekunti 2014

Lisäksi n. 250 artikkelia kokoomateoksissa ja erilaisissa lehdissä.

Tekstinäyte

Kun synnyin, Eurooppa oli vielä toipumassa sodasta, joka tavalla tai toisella oli koskettanut kaikkia sen valtiota. Tuhoamistehokkuudeltaan kauhistuttavin koskaan käydyistä aseellisista selkkauksista oli jättänyt jälkeensä kymmeniä miljoonia kuolleita. Se oli testamentannut maailman kansoille totaalisen sodan ja atomipommin. Silti elämä jatkui. Syntyessäni maapallolla asusti reilut kaksi ja puoli miljardia ihmistä. Tätä kirjoittaessani, kun kesäsateen kostuttamien lehvästöjen lävitse ikkunastani näkyy omakotialueen rikkumaton rauha, saman verran on ehtinyt kuolla. On kuin elämäni aikana viisikymmentä maailmansotaa olisi pyyhkäissyt planeettamme ylitse. Viidessäkymmenessäviidessä vuodessa kaksi ja puoli miljardia ihmistä on elänyt, iloinnut, syönyt ja juonut, murehtinut ja kuollut pois. Nyt, kun meitä kohta on seitsemän miljardia, joka vuosi tuoni korjaa kuusikymmentäviisi miljoonaa ihmistä. Päivässä muonavahvuudesta katoaa kokonainen Vantaa, satakahdeksankymmentä tuhatta henkeä.
Miljardien kuolema ei liikuta meitä, sillä se on ollut odotettavissa. Vaikka pyristelemme ajatusta vastaan, meille jokaiselle on selvää, että kaikki ihmiset kuolevat. Kuolema on luonnollista. Se on elämän päätepiste, ja olipa elämän merkitys mikä tahansa, siihen se loppuu. Vain uskonnot jaksavat teeskennellä, että tämän janan jatkeena on vielä uusi merkityksien maailma.
Luterilaisen uskontunnustuksen mukaan kaikki nämä elinaikanani manalle menneet miljardit sielut odottavat viimeistä tuomiota palatakseen Kristuksen valtakunnassa ruumisasuntoonsa. He eivät ole kuolleet vaan nukkuvat. Tätä en voi uskoa. Olen uskonnoton. Lauseet kuten ”Jumala on olemassa” tai ”Kristus on ylösnoussut” jättävät minut kylmiksi.

(Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat)