Savolainen, Marjatta

On sama kuin

Synnyinaika

Synnyinpaikka

Opiskelupaikkakunta tai -paikkakunnat

Asuinpaikkakunta tai -paikkakunnat

Kuolinaika

Koulutus tai tutkinto

Tekijän käyttämä kieli

Kansallisuus

Maakunta-alue

Teokset

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Kirjailijan omat sanat

Virikkeet nykyisille harrastuksilleni olen saanut äidiltäni lausuntataiteilija Kastehelmi Karjalaiselta (1911-1973) laajoilla runo- ja proosakiertueilla, joihin osallistuin sisarteni kanssa. Nyt keräilen kansatiedettä, arkeologiaa, muinaisrunoutta ja juuria etsivää kirjallisuutta, vanhaa ja uutta. Olen jo kauan varastoinut niiden tuomia ideoita mieleeni. Nyt kirjoittelen kuin mummo kutoisi sukkaa, jos pätkä puuttuu, löydän sopivaa kudetta kirjastostani. Fiktiivinen puoli hoituu, kun päästän henkilöt valloilleen, ne kertovat tarinansa, mutta ympäristö- ja esineasioissa en uskalla jättää sijaa vastaväitteille. Kaiken tarkistan. Viimeksi olen kurkistellut vanhojen balladien niukkojen rivien väliin ja koettanut kertoa, mitä todella tapahtui, kun sattumuksista on jäänyt arkistoihin vain utuinen häivä. Kaksi isompaa kudelmaa, kaksi romaania, olen saanut julki, mutta en osaa kirjoittaa "suurelle yleisölle", mikä se nyt sitten onkin, se kustantajan mukaan tahtoo naisromaaneja ja pienimuotoista tietokirjallisuutta. En osaa kaupallistaa, sillä ketäpä 1300-luvun vesipatja kiinnostaisi.

Elämäkertatietoa

Marjatta Savolainen
o.s. Riihimäki

Syntynyt
6.2.1939 Helsingissä, asuu Turussa

Opinnot
kansakoulunopettaja, Turun OKK 1960

Ammatti
kansakoulunopettaja, eläkkeellä

Harrastukset
kansanrunous ja perinnetieto, kirjoittaminen

Palkinnot
nuoruuden aikaisia, paikallisia ja valtakunnallisia lausuntapalkintoja

Tekstinäyte

Ote novellista Anna Kokemäeltä, joka sisältyy vielä julkistamattomaan kokoelmaan Kehtomorsian. Perustana on ollut satoja vuosia vanha balladi Anterus Pyhäjoelta.

Anterus ja Anna rakastuvat drotsi Matias Kettilmundinpojan juhlissa helluntaina 1325. Anna antaa rakkaudenpantiksi Anterukselle kirjomansa silkkisen vyökukkaron.




Vaikka arki alkoi, kulki Anterus polte sisuksissaan. Annan valkea loihtu sai hänet hehkumaan kuin kuuman kekäleen tuulessa. Kun hän muisteli Annan kasvoja, hän tunsi punehtuvansa, kun hän sormeili Annan silkkistä panttia vyöllään, oli hänen kaationsa ahdas.

Anterus tahtoi palata tuomiokirkon liepeen rauhaisaan ja viilentävään koulutupaan, mutta siellä hän ei pystynyt keskittymään. Missaalit, breviaarumit, manualit, gradualit, vulgatat ja kanooninen ja maallinen oikeus ja niiden kirjaanvienti olivat yhdentekeviä. Anterus lähtikin pois nyt tunkkaiselta tuntuvasta koulusalista. Ei hän mielestään laiminlyönyt opintojaan, hän oli jo ulosoppinut. Olihan hän ritari!

Kesäinen taivas sinersi Uuden Turun yllä. Jostain kuului yhä rakentelun kalke. Kunnon porvarit eivät olleet vielä saaneet täysin korjatuksi novgorodilaisten polttamaa kaupunkia. Anterus kuljeskeli kujia, lehmukset levittelivät vihreää verhoaan, kellot kertoivat Vespera priman alkamisen. Anterus ei aikonut osallistua. Joku rohkea rotta ponnahti esille kujalaudoituksen alta paetakseen lankkukäytävän toiselta reunalta takaisin sillan alle. Anterus yritti olla kyllin nopea astuakseen kiemuroivalle hännälle. Ei onnistunut, rotta oli liukkaampi. Muutama paimen toi vielä karjaa kotiin, jokunen hanhi kalkatti, kalkatti myös muutama vaimo, talon herra taisi tulla sovittua myöhemmin kiltatuvasta.

Anterus luuli samoilevansa yksin, mutta Satanael, joka on aina pettynyt askareisiinsa, kuljeskeli myös kostonhimoisena etsimässä uhriaan ja näki, että Anterus oli arvokas Jumalan ja kaikkien pyhien edessä, vaikka ei nyt vesperiin mennytkään. Siksi hän valmisteli hedelmää, jonka Anterus tulisi nauttimaan ilman yhdenkään pyhän siunausta. Taas Satanael saisi riemun, sieluparka tulisi karkoitetuksi enkelien elämästä. Satanael aikoi vetää murheen hänen päällensä ja teettää hänellä semmoisen teon, joka riistäisi sielulta ikuisen autuuden.

Kesäilta hämärsi. Anterus mitteli kujia. Kerttulin mäellä ei näkynyt hirtettyjen kalisevia rankoja, aika oli hyvä. Torin piinapaalu oli tyhjä. Pyhän Kerttulin kappelia kohden ei rämpinyt ainoatakaan ruton syömää. Anterus mietti oppejaan. Hän osasi taistelutaidot, hän osasi melkein septem artes liberalisin, mutta rakkauden taidoista hän ei tiennyt. Tähtioppi kiehtoi häntä myöskin. Ei hän ajanlaskusta ja kalenterista niinkään välittänyt, hän olisi halunnut nähdä tähtien taa. Ei taivas aivan tasakatolta vaikuttanut, jotain oli kannen takana. Nytkin se kaareutui kuperana. Tuntui, että joku katseli häntä sieltä kaukaa. Siellä oli ainakin ennustus. Mutta hänestä tuntui, että kuolemisen taito, ars moriendi, olisi hänen seuraava viisautensa. Hän kertaili vanhaa laulua hiljaa hyräillen, ei se ollut hengellinen veisu. Se kertoi papista, joka tahtoi naisen. Mutta neito ei huoraksi ruvennut. Ei värtavaimoksi, ennen hirtti itsensä. "Tuo kaunis Kalevan pappi, miekan peltohon sysäsi, itse syöksyvi kärelle, kääntyvi nenässä kärjen." Äskettäinhän hän juuri laulun kuuli linnassa. Kalevan pappi oli huono pappi, sillä hän kantoi miekkaa. Anteruksesta oli juuri tulemaisillaan sellainen. Hän saattaisi saarnata opit ja vihkimyksen saatuaan, vaikka oli miekallinen mies. Hän nauttisi ehtoollista, vaikka tunsi suurta halua naiseen. Sittenkö hän lähtisi Kokemäelle pyytämään neitiä itselleen huoraksi. Siihen ei Anna ikinä suostuisi. Ei suostuisi tapailemaan salaa rippiä verukkeena käyttäen. Anterus päätti, että papiksi vihkiminen saisi jäädä hänen sielunsa autuuden vuoksi. Diekni hänestä tulisi, ehkä korkea-arvoinenkin, ettei oppi menisi hukkaan. Mutta vaimon hän ottaisi, ja vaimo olisi Anna Kokemäeltä, ja Annaa hän rakastaisi kuolemaan asti, se oli varma.

Anterus ehti juuri vespera secundaan. Hän antoi uhrinsa alttarille, eikä lahja ollut vähäinen. Alttari oli Henrikille pyhitetty, eikä Anterus ollut varma, auttaisiko pyhä mies rakkausasioissa. Mutta Anterus arveli, että P. Henrik olisi myötämielinen, sillä olihan kirkko vielä miltei raunioina, ilman kalleuksia, jotka novgorodilaiset olivat ryöstäneet. Ja nämä rahat joutuisivat piispa Pentin rakennusrahastoon. Näihin aikoihin kukaan tuskin kääntyi P. Henrikin puoleen turhaan, sillä olihan tärkeää hänen kirkkonsa ylösrakentaminen. Papille hän sanoi:

- Rukoile puolestani Pyhän Henrikin nimessä, että minut yhdistettäisiin avioliiton sakramentissa neitsyt Annaan Kokemäeltä. Tämä ei ole ripittäytymistä vaativa ajatussynti, tämä on rukouspyyntö.

Pappi tuntui vähän oudoksuvan tällaista esirukouspyyntöä, mutta kun rahalahja oli todella runsas, hän nyökkäsi.

Pian oli Anterus taas levottomana kiertelemässä kujia. Erään olutkellarin edustalta kaikui railakkaana liiasta tammitynnyrin tyhjentämisestä johtuva meteli. Anteruksen jalat veivät Kerttulin mäelle. Sieltä hän näki kauppalaivojen nuokkuvan rauhassa krooppien liristellessä Kupittaan ja Mätäjärven vesiä jokeen. Sieltä hän antoi askeltensa kulkea Luostarimäen reunoille. Siellä keskeytyi hänen päämäärätön vaeltelunsa. Äkkiä oli riemukas joukko hänen edessään. Kuului huuto:

- Anterus, korkean miehen poika, mitä täällä yksiksesi kuljeskelet!

Joukko remusi:

- Hivuttaako sinua lemmen nälkä? Olemme nähneet sinun haikailevat silmäsi ja ahdingossa kohoilevan rintasi! Turhaan on oppimestari työtään tehnyt, et sinä ole mieleesi mitään painanut!

Iloiset oluen humaltamat olivat Anterukselle tuttuja teinejä, eivät ihan poikasia hekään. Mutta oli siinä joukossa Pyhän Olavin luostarin hurskaita noviisejakin. Anterus kavahti, mutta puheliaat nuoret miehet jatkoivat:

- Olemme nähneet tuskasi, ja tässä on rohto tautiisi! Ystävää pitää auttaa!

Monin käsin työnnettiin nyt joukon keskeltä esiin siniseen verkaan kääriytynyt olento. Himmeässä yössä Anterus erotti soikeat, vaaleat kasvot ja paksun, keltaisen palmikkopunoksen.

- Hän on oiva apu lemmentuskaan. Kohota hänen vuoteensa uudinta ja vaivasi vähenevät. Me tiedämme, hän tyhjentää kyllä miehen kukkarot, niin tyhjenee raha- kuin kalukukkaro! Mutta se on sen arvoista! On se sen arvoista!

Tyttö työnnettiin melkein kiinni Anterukseen:

- Hän on kauppias Hildebrandtin paras ja näppärin piika!

Samassa piika jo pitelikin Anteruksen vyöllä riippuvaa rakkauden panttia. Tyttö hymyili ja paljasti samalla vaillinaisen hammasrivistönsä. Ylhäältä ja alhaalta puuttui muutamia purimia. Mutta hänen silmänsä olivat kirkkaan vaaleat, eikä hän haissut oluelta. Anterus oli kuin kivettynyt, mutta tyttö puhui:

- Ilse bin Ich. Minä Ilse. Ei puhu miehet tyhjää, ja kukkarosi täysi! Folge mir, tule!

Anterus lähti kuin unessa Ilsen taluttamana kauppias Hildebrandtin taloa kohden. Iloinen joukko jäi tyytyväisenä nauramaan. Anterus antoi kuljettaa itsensä ylätupaan ja houkutella vuodeuudinten taakse.

Se oli nopea vierailu. Ilse osasi asiansa. Tuossa tuokiossa Anterus oppi naisella ratsastamaan. Kohta oli Ilse taas hänen rahakukkarollaan. Anterus tunsi itsensä huojentuneeksi ja sanoi:

- Ota mitä oikeaksi katsot, mutta pysy kohtuudessa!

- Sinä kovasti verliebt, joku Anna, koko ajan sanot Anna!

Ilse painoi suukon Anteruksen rahakukkarolle, hiveli sen kaunista lukitusta:

- Hübsch... Kaunis!

Hän ojensi kukkaron Anterukselle, joka oli jo saanut kaationsa kohdalleen, paljasti mustaruutuisen hymynsä:

- En liikaa ottanut, pitää ottaa, että voi pitää hyvä verkahame!

Anterus ehti juuri Nocturnumiin. Niitä veikeitä tovereita, jotka lykkäsivät hänet Ilsen syliin, ei näkynyt. Sinä yönä Anterus teki päätöksensä.