Hyvärinen, Jussi

Runoja olen kirjoittanut pienestä pitäen, joskin välissä on ollut useiden vuosien taukoja. Yliopistoon hakeuduin opiskelemaan venäläistä kirjallisuutta, josta olin erityisen kiinnostunut, vaikka proosa kiinnosti tuolloin runoutta enemmän. Pian kuitenkin silmieni eteen avautui venäläisen runouden tavattoman rikas maailma Aleksandr Puskinista Joseph Brodskyyn. Tein graduni Osip Mandelstamista ja tutkin edelleen hänen runouttaan. Kirjailijantyöni on toistaiseksi siis sivutoimista, eikä perheelliseltä esikoiskirjailijalta muuta voi vaatiakaan.

Varhaisimmat esikoiskokoelmaani päässeet runot kirjoitin syksyllä 1995, tuoreimmat keväällä 2006. Kokoelmaani "Kurkistan kaivoon" voi luonnehtia klassisen materialistiseksi. Pidän tärkeänä runokielen samanaikaista tiiviyttä ja selkeyttä sekä sitä, että se on tavoitettavissa sekä näkö- että kuuloaistilla. Hyvä runo tunkeutuu vastaanottajan tajuntaan silmän ja korvan kautta tuottaen niille esteettistä nautintoa, ja lukijaa sisimpään jysähtäessään se jättää jäljen, joka tuntuu pitkään. Tämän runokielen jatkuva etsiminen ja hetkittäinen löytäminen on tulevan kirjallisen tuotantoni tavoite.

Elämäkertatietoa

Jussi Hyvärinen (s. 1973) on joensuulainen runoilija, kirjastonhoitaja ja teologian kandidaatti. Hän on syntynyt Pohjois-Karjalassa ja opiskellut venäjän kieltä, kirjallisuutta sekä teologiaa Helsingin yliopistossa. Hän voitti ensimmäisen palkinnon J. H. Erkon kirjoituskilpailussa 2003. Hyvärisen esikoiskokoelma Kurkistan kaivoon ilmestyi 2006. Hänen runojaan on julkaistu Parnassossa ja Tuli&Savussa.

Lukukeskus

---

Kirjailija on palannut juurilleen Pohjois-Karjalaan, Joensuuhun. Sitä ennen hän on asunut Helsingissä 9 vuotta ja Oulussa 4 vuotta ennen.

On voittanut J. H. Erkon kirjoituskilpailu 1. palkinnon vuonna 2003.

P-K:n kirjailijayhdistys Ukrin Vuoden kynä -palkinto 2006

Ylioppilas Pyhäselän lukiosta 1992,
FM 1998, FL 2005 Helsingin yliopistossa.
Lisäksi opintoja kirjastonhoitajan pätevyyden saamiseksi Oulun yliopistossa.

Filosofian tohtori 2015 Helsingin yliopisto

Tekstinäyte

Puhelin lipsahtaa hikisistä sormista/
ja räsähtää porraskiveen./
Nyt satelliitti sulkee silmänsä/
ja sinua katsoo sokea tähti/
miljoonan vuoden takaa./

Löydät viikatteen ja hiot,/
lähdet niitylle. Navetan ikkunassa/
vilahtaa viikatemies./

Ei se ole kuolema. Ei se ole symboli./
Sinä vain kannat viikatetta,/
onnellinen./

(Teoksesta Kurkistan kaivoon, Tammi 2006)
Tiskiallas tulvii parketille,
pakkanen halkoo putket,
homesieni henkii itiönsä
huoneilmaan, uuttaa keuhkoihin kivun.
Aine ei sure, ei kiroa, se vain on.

Aikakin tekee tehtävänsä, mikä
se sitten onkaan. Kuroo umpeen haavat,
toiset repii auki. Turha huutaa:
”Kunpa tämä häviäisi, pysyisi taas tämä!”
Samalla tavoin se imaisee kaiken, hokee:
”Vielä on aikaa paljon, enää ei yhtään.”

Tauotta liukuu skanneri aineen ja ajan yli,
kokoaa kaiken, pitää maailman yllä.
Ja silmä räpsyy, valottaa filmiin kuvan toisensa jälkeen.
Mutta kuvakin on unta. Totta vain kohiseva veri,
pulssi joka pysyy, antaa rytmin askelille.

[Kurkistan kaivoon. Tammi 2006, s. 58]