Mitä lukisin seuraavaksi? Kirjastojen Kirjasampo.fi auttaa sinua löytämään kiinnostavat kirjailijat, kirjat ja lukukokemukset.

Lönnroth, Heleena

Kuvatiedoston lataaminen
Kirjailijan muu nimi
Lönnroth-Moilanen, Heleena
Synnyinaika
Synnyinpaikka
Opiskelupaikkakunta tai -paikkakunnat
Asuinpaikkakunta tai -paikkakunnat
Koulutus tai tutkinto
Luottamustehtävät ja jäsenyydet
Tekijän käyttämä kieli
Kansallisuus
Teokset
Tyyppi
romaanit
Tyyppi
novellit
Tyyppi
romaanit
Tyyppi
romaanit
Tyyppi
romaanit
Tyyppi
romaanit
Tyyppi
romaanit
Tyyppi
romaanit
Tyyppi
romaanit
Nimi
Tyyppi
romaanit
Tyyppi
romaanit
Tyyppi
romaanit
Tyyppi
romaanit
Tyyppi
romaanit
Tyyppi
romaanit
Tyyppi
romaanit
Tyyppi
romaanit
Tyyppi
romaanit
Tyyppi
romaanit
Tyyppi
romaanit
Tyyppi
romaanit
Tyyppi
romaanit
Tyyppi
romaanit
Tyyppi
romaanit
Tyyppi
romaanit
Nimi
Tyyppi
romaanit
Tyyppi
romaanit
Kirjailijan omat sanat
Makuasioita:

Unohtumattomimmat taide-elämykset:
Hoh-hoi kyllä Hessen Lasihelmipeli oli yksi, Pärtin musiikki, varsinkin Tabula rasa, Jumalan armon kokeminen ortodoksisessa kirkossa papin nostaessa kätensä ylös armon virratessa lävitseni, Matissen värit ehdottomasti Eremitaasissa, japanilainen elokuva viiltää suoraan tunteeseen, olin pyörtyä.

Fiktiivinen henkilö, johon voisin samaistua:
Villin lännen sankari, vaikkapa Buffalo Bill.

Mieluisa paikka:
Meri purjehtiessa Osmon kanssa.

Kiehtova historiallinen henkilö:
Kaarina Maununtytär. Hypnoosissa minut palautettiin taaksepäin ja makasin katafalkilla Turun tuomiokirkossa damastipieluksella helmikruunu päässäni, olin Kaarina Maununtytär ja huolissani pienistä pojistani (jotka Juhana lähettikin Puolaan pois vallanperimyksensä tieltä)...

Ärsyttävät asiat ja ilmiöt:
Olen aina pitänyt uudesta, vapaudesta ja avaruudesta, ärsyyntynyt jämähtämiseen, ikävään rutiiniin ja varovaiseen turvallisuushakuisuuteen.
Motto: Elää niin, että elämä tuntuu merkitykselliseltä.
Vastavirtaan ui lohen suku

Elämä oli muuttunut jokseenkin mauttomaksi. Miten jaksaisi kaksikymmentä vuotta pienessä kaupungissa kirjastonhoitajana? Oli muutakin: kaksi pientä poikaa juuri nyt, ei apua, ei sukulaista.

Deus ex macina, Jumala koneesta, soitti ja tuli pääsiäisenä käymään. Hän oli nähnyt unen, seksiunen muinoisesta suhteestamme. Ja meillehän kuului samaa. Hän kahden lapsen yksinhuoltajana Lapissa, minä etelässä. Siinä hän sitten seisoi. Guru. Pelkkiä silmiä ja henkeä, luuta ja nahkaa.

Tulette sinne, Lappiin, tilaa on ja leipää. Eikö?

Kyllä. Kaksikymmentä tulevaisuuden vuotta kirjastonjohtajana lennähti kevyesti sivuun. Pääsiäisen jälkeen pakkasin äitini ja kaksi poikaani autoon ja lentokoneeseen. Lensimme Ivaloon.

Pahtaniemi. Inarijärvi. Maaliskuun kirkkaus. Päätimme jättää kaiken taaksemme ja ottaa vastaan, mitä tuleman piti. Äitiys uusperheessä, viisi lasta ja muusan rooli ja ihana kesä, jolloin teimme matkoja Jäämerelle ja Norjaan, tuntureille. Samalla rakensimme honkapäreestä seitsemän kerroksen vahvuista venettä, johon tulisi putkipurje. Aivan uusi rakenne.

Seuraavana keväänä ostimme tontin Tenolta, tunturin etelärinteestä. Retriitti ja majatalo, koulutuskeskus. Haaveiden täyttymys. Oma. Koko kesä oltiin uudisasukkaita. Rakennettiin. Asuttiin tunturissa. Pyykki pestiin purossa, ja minä keitin nuotiolla. Lapset raahasivat kuivia polttopuita kuin etäiset serkkunsa kaukana Afrikassa. Tukkani mustui noesta. Aggregaatti papatti kaiken päivää. Pakastin täyttyi sienistä.

Minulla oli sivutoiminen päätoimittajuuteni, jonka takia lensin kahdesti kuussa pääkaupunkiin. Super Mario Bros. Kerran tullessani toin pikkutelevision ja Nintendon lapsille. Kyllä se aggregaatti niitäkin pyöritti...

Syksyllä Lapin matkailuun liittyviä hankkeita ei enää tuettu. Lapset lähtivät kuitenkin aamuisin saamelaiskouluun, kylmä sumu ajelehti jokilaaksossa. Pankki keskeytti rahoituksemme. Tunturissa seisoi valmis huvimaja, keskeneräinen asuntolarakennus ja hirsilinnan perustus.

Vesi jäätyi jo ämpärissä. Asuimme edelleen asuntovaunussa. Iltaisin välkkyi valo Norjan puolelta kuin kaukainen muistuma sivistyksestä. Eräänä aamuna etsimme viimeiset puhtaat vaatteet ja pakkasimme pienimmäisen mukaan. Ajoimme Karigasniemen osuuspankkiin neuvottelemaan, jos kuitenkin.

Ei. Menimme sitten paikalliseen baariin ja ostimme lopuilla rahoilla Ässä-arpoja, joita raavimme Hiacen kopissa. Kaksivuotiaskin raaputti. Sitten ei ollut enää niitäkään rahoja.

Moilasenmäki, sanoivat paikalliset. Jäi sentään jotain jälkeä, aukko rinteeseen, siinä katto. Otin lapset, kaikki viisi ja lähdin etelään, jossa minulla oli lasten isän kanssa puolikas vanhasta hirsitalosta. Sain työpaikan, laitoin lapset kouluun, nuorimman tarhaan. Guru jäi yhden työmiehen kanssa jatkamaan perustusten tekoa, niin kauan kuin sementtiä ja harkkotiiliä piisaisi tai pakkanen ja lumi keskeyttäisivät.

Rakentamista kesti lumen tuloon. Sitten gurukin tuli etelän kaupunkiin. Entistä laihempana. Otti ikeensä ja alkoi opettaa kansanopistossa, mutta mieli paloi uusiin seikkailuihin. Rekka oli tuonut kontillisen tavaroita Inarista, ja veneen aihio oli vedetty Hiacen perässä. Asetuimme hetkeksi aloillemme.
Keväällä Kaustinen kutsui. Ihmeellinen paikka, kansanlääkintäkeskus! Se oli vailla osaavaa ja ymmärtävää toiminnanjohtajaa. Guru tuli valituksi, ja kesän alussa lähtivät tavarat ja lapset Pohjanmaalle. Veneen aihiokin lähti.

Panin talon myyntiin ja itkin viikon, itkin kaksi. Mutta jos rakastin, asuisin siis vaikka Helvetissä. Helvetti siitä tulikin. Tuli riitaa kansanparantajien kanssa, eikä kunta ollut tyytyväinen taloudelliseen tulokseen. Pian olimme työttömiä kumpikin ja asuimme lapsinemme ja lainoinemme kansanparantajan kylmässä tuvassa paikassa, jonka nimi oli Köyhäjoki. Sinä vuonna ei Helsingin Sanomissa ollut haettavana yhtään virkaa eikä tointa. Pankki uusi lainoja pahimmillaan kuukaudeksi kerrallaan, korot olivat 18 prosenttia, ja sukulaistakaajat soittivat joka päivä.

Kului kuusitoista vuotta. Opettelin uimaan taas myötävirtaan ja purjehtimaan toisilla veneillä.

Taloni Hovinsaarella

Mikäänhän ei voita lapsuuden Onnelaa. Synnyin ja kasvoin kiinni 1928 rakennettuun nikkarityyliseen puutaloon, jossa oli iso kuisti, t-malliset ikkunat ja veranta. Ainoa oikea talo kauan kauan senkin jälkeen, kun olin jo kotoani lähtenyt. Freudin ja kumppaneitten mukaan talo symboloi omaa persoonaamme: sen kellari tiedostamatonta, asuinkerros tietoista ja vintti yliminää... Ihmisen unissa esiintyy usein talo, jonka tilasta ja kunnosta voi osaava tulkitsija tehdä omaa elämää koskevia johtopäätöksiä.

Näyttää siltä, että Kotkasta tuli kohtaloni talojen suhteen, tarkemmin vielä Hovinsaaren kaupunginosasta. Ensimmäinen taloni Hovinsaarella kuului sokeritehtaan asuinalueeseen, joka oli rakennettu 1920-luvulla. Talo oli alun alkaen 4 perheen hirsitalo, jonka ostimme lasteni isän kanssa. Talossa oli asunut mm. hänen vaarinsa ja isänsä... Seinät olivat komeata punahonkaa, kellari oli sokkeloinen ja selvittämätön kuin pimeimmät mielen onkalot ja ullakolle voi rakentaa lisää makuuhuoneita. Sähköstä maksoimme tehtaan sähkölaitokselle, oveltamme oli muutama askel tehtaan portille, ja puutarha oli tsehovilainen vanhoine koivuineen ja vaahteroineen. Talon nimeksi tuli Lömpakka. Sitä taloa lapset rakastivat. Rapsutimme ja maalasimme sitä yhden kesän. Väri palautettiin pappilankeltaiseksi, nurkat valkoisiksi ja ovet englanninpunaisiksi. Katto oli tiilestä.

Elämä kuljetti sitten toisaalle, talo myytiin, kunnes palasin lapsineni Kotkaan ja ostin toisen taloni Hovinsaarelta. Mystistä kyllä, sekin oli rakennettu 1920-luvulla, mutta tyyliltään se jotain aivan muuta eli erittäin vapaamuotoista. Tapana oli tuolloin, kun sahat ja tehtaat työllistivät, että joku aikaansaavampi ja rahakkaampi rakensi talon, jossa oli paljon hellahuoneita, asui siinä itse ja asutti monia vuokralaisia. Monenlaista tarvepuuta kuljetettiin pyöräntarakalla omallekin rakennustyömaalle, mm. nutikoita, joista saatettiin muurata talo tiilien tapaan.

Talossani oli ollut neljä asuntoa ja oli edelleen kaksi vanhaa vuokralaista, jotka perin talon ostaessani. Talo oli korkealla kuivassa, lämpimässä, valoisassa ja jyrkässä rinteessä, sauna kellarissa. Sivumennen sanottuna talossa oli TÄYDELLINEN kellarikerros! Saunaan viuhahdimme ulkokautta. Oli vilpoinen kuisti, jossa kesällä söimme ja josta talo sai nimekseen ”Vilhola”. Lapset asuivat vintillä ja opettelivat yhteisöllisyyttä saman katon alla vuokralaisten kanssa. Pihassa oli paljon koivuja, minkä huomasi varsinkin syksyllä. Sitten oli piiitkä katuosuus, joka piti minut pirteänä talvella. Se talo minua huolestutti aina poissa ollessani. Pelkäsin tulipaloa, pelkäsin murtovarkaita neljän ulko-oven talossa... Talonkirjat kertoivat, että 1960-luvulle asti talossa oli asunut paljon väkeä ja monia eri perheitä. Avaimiakin sain tullessani ainakin kilon verran.

Kolmas Hovinsaaren taloni on rakennettu 1956 ja rakennettiin jo aikanaan paritaloksi siten, että kummallakin osapuolella oli oma lämmitysjärjestelmänsä. Alun alkaen oli yhteinen sauna, mutta se eriytettiin jo 1970-luvulla. Tässäkin talossa on TÄYDELLINEN kellari, kahden mersun (!) autotalli, sauna, kylmäkellari, pyykinpesuhuone, pyykinkuivatus- ja askarteluhuone sekä asuinkerros parvekkeineen ja terasseineen sekä tietysti vinttikerros... Sekin aikoinaan omalla sisäänkäynnillä. Lisäksi teimme vanhaan vintin keittiöön baarihuoneen, jossa vieraiden kanssa voi istua sohvassa, parantaa maailmaa ja kuunnella vanhoja vinyylejä.

Piharakennuksessa oli aikoinaan yleinen sauna, ja asuntopulan vuosina sekin oli kahden perheen asuntona. Nyt se on alennuttu proosalliseksi varastoksi. Piha on rinnettä, ruokailuhuoneen ja olohuoneen ikkunoista kimmeltää meri, ”ylätontilla” on edelleen Kotkan pommitusten muistona talon perustukset ja betoniportaat sekä villiintynyt puutarha kirsikkapuineen.

Hovinsaaren talot ovat henkineet elämää, jota ennen elettiin. Monien sukupolvien henget leijailevat pihoilla ja porstuoissa. Tulevaisuus näyttää, latistuuko taloni joskus kellarittomaksi ja ullakottomaksi pannukakuksi eli 70-luvun taloksi, mutta vielä ei ole aika, vielä rappuja ja tasoja riittää.

Paluu Pohjanmaalle

”Olen useasti pohtinut hautakiveeni veistettyä kuvaa
kootuin purjein satamassa lepäävää laivaa.
Itse asiassa se ei kuvaa määränpäätäni vaan elämääni.
Sillä rakkauden tarjoutuessa minulle pidin sitä harhana ja pakenin.
Surun kolkuttaessa ovelleni pelkäsin.
Kunnianhimon vaatiessa tekoja vapisin vaaroja.
Ja kuitenkin janosin koko ajan sisältöä elämääni.
Ja nyt tiedän, että meidän on nostettava purjeemme
ja annettava itsemme Kohtalon tuulien huomaan,
mihin ikinä se laivaamme kuljettaakin.
Sisällön etsiminen elämälleen voi johtaa mielettömyyksiin
Mutta elämä ilman sisältöä on kidutus,
Pysyvä levottomuus ja hämärien toiveiden taakka.
Se on laiva, joka kaipaa merelle ja kuitenkin pelkää.”

Näin Edgar Lee Masters Spoon River -antologiassaan sen eräässä hautakirjoituksessa sommitteli. Siis hautakiven laiva ei ole saapunut kotisatamaan. Se ei ole uskaltanut edes lähteä sieltä. Kootuin purjein satamassa lepäävä laiva...

Mutta minä olin lähtenyt ja seilannut elämän meriä... Olin asunut ja tehnyt työtä merikaupunki Kotkassa Hovinsaaren ainoana kepulaisena viisitoista vuotta. Nyt pääni sisällä soi Ilmari Turjan ameriikanpakinoiden eräs otsikko: Se kuusi ja se kivi, ja kuinka vanha äitee kuunteli iltaisin jossakin Misikänissä klasin ääressä muistojaan, joissa ”Hypäjänkoski pauhasi”. Minä olin jo kauan kaivannut kesäyön valohämyä ja lakiaa ja taivaan avaruutta, mikä kokemus Kotkassa toteutui vain merellä.

Alkoi talojen metsästys, mikä oli mielenkiintoista puuhaa, siinä kun oli monia muuttujia. Monet eläkeläiset muuttavat omakotitalosta tai syytingille kaupungin tai kirkonkylän kerrostaloon, minun käsitykseni hyvästä elämästä oli toinen. Ihminenhän kaipaa aina sitä, mikä ei ole läsnä. En ollut vielä niin viisas kuin runoilija Edith Södergran, joka keuhkotautiin sairastuttuaan kirjoitti kaukana Raivolassa

”Ole rauhassa lapseni. Ei ole olemassa mitään.
On vain palmupuu ja leudompi tuuli, sinisempi taivas
ja ruusujen peittämä muuri.
Siinä kaikki.”

Minun taivaani selvästi oli alkanut tuntua sinisemmältä Pohjanmaalla.

Muuttokuormani lähti kohti Kurikan Luopaa, haja-asutusalueen kylää, josta tosiaan oli löytynyt sekä tupa, se punainen, että sen sisältä toinen tupa siinä merkityksessä, mihin olin lapsena kasvanut. Ja valo, joka tulvii sisään kuudesta ikkunasta, sekä lakeus, varsinkin tuvan klasista Loukajan vuorelle päin on jokapäiväinen ilon aihe. Myös kesäyön hämy on täällä.

Se tuuli ja se taivas. Mutta oli muitakin syitä. Friia Ruura kaksi vuotta. Ja se että saisi olla isu, joka olisi mukana arjessa.

Kaikki on kovasti muuttunut maaseudulla, mutta nukun paremmin. Sisäilma talossa ja ilmanlaatu ulkona on parempi, mikä vaikuttaa elämänlaatuun. Joku syvällä oleva tuttuuden kokemus, vaikka en ole Kurikassa syntynytkään. Paluu lakeudelle on jotain syvempää kuin olin kuvitellut.

Se tuuli ja se taivas.
Elämäkertatietoa
Heleena Lönnroth-Moilanen on syntynyt Alahärmässä 1947. Hän on filosofian maisteri ja hänellä on kirjastotutkinto, puhetekniikan tutkinto, aikuisoppilaitoksen opettajan ja rehtorin kelpoisuus. Lisäksi hän on opiskellut maalausta ja piirtämistä.
Lönnroth perusti 2009 oman yrityksen, Zuppa di Porrin, joka on siitä lähtien kustantanut hänen kirjansa. Vuodesta 2013 Lönnroth on tehnyt päätoimisesti taiteellista työtä. Kirjoittaminen on pääroolissa, mutta hän on aloittanut uudelleen myös maalaamisen.

Perhesuhteet:
vanhemmat maanviljelijä Leo Kustaa Porri ja Helle Elisabet (s. Palmu)
eronnut
lapset Leo Lönnroth (s. 1983) ja Teemu Lönnroth (s. 1987)

Toimet ja luottamustoimet:
kirjastotyöpaikkoja vuodesta 1971 sekä yleisissä että tieteellisissä kirjastoissa viimeksi Kotkan kirjastotoimenjohtaja 2005–2010
opettajan sijaisuuksia Kurikassa, Jalasjärvellä ja Seinäjoella mm. erityisopettajana, äidinkielen opettajana ja viestinnän ja kulttuurikasvatuksen opettajana 2010-2012
aikuiskoulutukseen, sen johtamiseen ja suunnitteluun liittyviä työpaikkoja 1975–2004
kansalaisopiston rehtorina sekä Tampereen, Helsingin ja Jyväskylän yliopistojen täydennyskoulutuslaitoksissa, viimeksi Kymenlaakson ammattikorkeakoulun yrityspalveluosastolla 1996–2004
asiantuntijatehtävissä Suomen Kunnallisliitossa 1978–1982
Kirjastolehden päätoimittajana 1989–1991

Luottamustehtävät:
kirjastolautakunnan jäsen ja puheenjohtaja Kortesjärven ja Jurvan kunnissa 1972–1979
valtuutettu Jurvan kunnassa 1977–79
Helsingin Kulttuuriseuran sihteeri 1979–1981
varavaltuutettu Kotkan kaupungissa 2001–2004
Kymenlaakson liiton hallituksen jäsen 2001–2004
Kotkan teatterin hallituksen jäsen 2001–2004
Pekkas-Akatemian hallituksen jäsen 2002–2010
Kotkan Kritiikkipäivien suunnitteluryhmän jäsen 2002–2010

Opinnot:
FM, Helsingin yliopisto 1972 (suomen kieli, kotimainen kirjallisuus ja suomalainen ja vertaileva kansanrunoudentutkimus)
kirjastonhoitaja, Tampereen yliopisto 1972 (edelliset + kirjastotiede ja informatiikka)
Vapaa taidekoulu 1980–81 (piirustus) sekä maalauksen ja piirtämisen opintoja eri opettajien johdolla

Harrastukset ja kiinnostuksen kohteet:
piirtäminen ja maalaus, kansanperinne


Kirjailijantyöstä:
"No niitä päiväkirjoja on tullut kirjoitettua yhtäjaksoisesti jo viitisenkymmentä vuotta… Kun edellisen laman aikana tuli ajallista tilaa, piti tehdä ”välttämättömyydestä hyve” ja alkaa kirjoittaa. Kirjailijaksi pani ryhtymään lisätienestin tarve jollakin sellaisella puuhalla, mitä voi tehdä ”kotona yöllä”. Kirjoitan kai aika nopeasti ja suunnitelmallisesti.
Haluan välittää paitsi hetken rentoutusta myös ”rivien välisiä” asioita ja alatekstissä ajatuksia niille, joilla on kyky huomata."

Jotain omakohtaista, lempikirjanne, mielisäveltäjänne, suosikkielokuvanne, mikä teille on elämässä tärkeintä…

"Tärkeätä on ollut tarkoituksen löytäminen elämälle ja ilon ja tuoreuden säilyttäminen. Lapset ja lapsenlapsi sekä muut läheiset ihmiset ovat tärkeintä.
Tärkeätä on myös kirjojen aura kodissani. Vanhojen nimenomaan. Tykkään Arvo Pärtistä, Griegistä ja Bachista. Kirkkaan musiikin henkisestä kylvystä. Elokuvista tällä hetkellä askarruttavat Afrikan kuningatar ja Fitzcarraldo, joka on Werner Herzogin vuonna 1982 ohjaama elokuva. Tarinan päähahmo irlantilainen Brian Sweeney Fitzgerald (Fitzcarraldo) on innokas oopperanystävä, jolla on suuruudenhullu haave: kuulla oopperaa Amazonin viidakossa. Elokuva kuvaa tämän yhden miehen sinnikästä taistelua unelmiensa ja haaveittensa puolesta. Höyrylaivan työntäminen ja vetäminen yli korkean kannaksen on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen."

(Sanojen aika, Lakialla tuuloo)
Kirjailijan tuotantoon liittyvää lisätietoa
Näytelmät:

Ruumis uhrilähteessä, 1993
Äiti meidän joka olet taivaissa, 1998

Mukana kokoomateoksissa:

Miten rikoskirjani ovat syntyneet, toim. Paula Arvas ja Kirsi Luukkanen, Crime Time 2012
Vertikal 2, toim. Heidi von Wright ja Sirkka Laine, Svenska Österbottens litteraturförening, Pohjanmaan kirjailijat 2012
Tekstinäyte
Sanna oikaisi päänsä nautinnollisesti taaksepäin. Joskus harvoin hän ajatteli menetettyä nuoruuttaan ja -- Kustaata. Kallion Kusti oli ollut hurjassa nuoruudessaan juuri häneen, Sannaan tykästynyt. Se oli silloin kun Kustaa ei vielä ollut tehnyt raittiuslupaustakaan. Ajettiin Erskinällä, että porkoolit soittui ja köyhät kumoon, ja Kustaa oli niin uljakkaan näköinen punaisissa viiksissään. Ja ne oone-stepit ja fokstrotit oli juuri tulleet muotiin… (Piironki joka näki murhan 1993, s. 84)
Lähteitä ja viittauksia
Kotimaisia nykykertojia/toim. Ritva Aarnio ja Ismo Loivamaa. BTJ Kirjastopalvelu 1997.

Suomalaisia rikoskirjailijoita. Kukkola Timo. 1998. 2. uud. ja laaj. laitos.

Kotimaisia naistenviihteen taitajia: 100 vuotta rakkautta/toim. Ritva Aarnio ja Ismo Loivamaa. BTJ Kirjastopalvelu 1999.

Lakialla tuuloo. Elektroninen aineisto. Seinäjoen kaupunginkirjasto-maakuntakirjasto 1999.

Kotimaisia dekkarikirjailijoita. / Ari Haasio. BTJ, 2001.

Hellahuoneesta maailman merille: kotkalaisen kirjallisuuden antologia/toim. Leena Griinari, julk. Kotka-seura ry. 2007.


Marja Metso: Heleena Lönnroth päätoimiseksi kirjailijaksi (Kymenlaakson ammattikorkeakoulun yhteisölehti) 14.10.2004. Koskinen.

Miten rikoskirjani ovat syntyneet. toim. Paula Arvas ja Kirsi Luukkanen. Helsinki 2012,

Heikki Ollikainen: Enteet ja loitsut elävät Heleena Lönnrothin kirjoissa. Ruumiin kulttuuri 4/2012.