Mitä lukisin seuraavaksi? Kirjastojen Kirjasampo.fi auttaa sinua löytämään kiinnostavat kirjailijat, kirjat ja lukukokemukset.

Huotarinen, Veikko

Kuvatiedoston lataaminen
Photograph information
Kuvaaja: M. Törhönen
Synnyinaika
Synnyinpaikka
Asuinpaikkakunta tai -paikkakunnat
Tekijän käyttämä kieli
Kansallisuus
Teokset
Tyyppi
romaanit
Tyyppi
novellit
Tyyppi
novellit
Tyyppi
runokokoelmat
Tyyppi
novellit
Tyyppi
runokokoelmat
Tyyppi
romaanit
Tyyppi
runokokoelmat
Tyyppi
novellikokoelmat
Tyyppi
novellit
Tyyppi
runokokoelmat
Nimi
Tyyppi
romaanit
Tyyppi
novellikokoelmat
Tyyppi
novellit
Tyyppi
novellit
Tyyppi
romaanit
Tyyppi
novellit
Tyyppi
runokokoelmat
Tyyppi
romaanit
Muut teokset
Tyyppi
fyysinen teos
Kirjailijan omat sanat
Juureni ovat Vienan Karjalasta. Isäni syntyi Vuokkiniemen Kivijärvessä, äitini Uhtuan Jyvöälahessa. He pakenivat vallankumousta ja löysivät toisensa Suomussalmella, missä synnyin 1937. Ehdin toimia opettajana 35 vuotta ennen siirtymistä eläkkeelle. Nyt minulla on vasta aikaa kirjoittaa, kulkea itärajan takana, auttaa siellä asuvaa köyhälistöä, kuljettaa tavaraa ja ruokaa, tutustua lähemmin omiin juuriin. Karjalan tasavallasta olen vielä löytänyt lämmintä inhimillisyyttä, henkeviä ihmisiä, syvällistä sivistystä. Alueen alkuperäinen luonto minua kiinnostaa. Arvostelen sumeilematonta luonnon tuhoamista. Kotona Nurmeksessa kirjoitan. Kesät vietän Pielisen rannalla huvilalla. Asun aitassa, soutelen "tervalastulla", haaveilen. Saunon, luen, sävellän. Vaimo valmistaa upeita aterioita kalasta. "Karjalan maa, satujen maa" – Toivon, että luontomme säilyy. Se on korvaamaton aarteemme.
Motto: Jos Luoja siunaustaan,
ei anna töillesi, on turhaa ponnistusta, sun kaikki rientosi
Elämäkertatietoa
Asuinpaikka Nurmes vuodesta 1988

Keskikoulu, Kajaanin seminaari 1954-58

Kansakoulun opettaja, Suomussalmi 1958-88

Uskonnon ja musiikin erikoisluokan-
opettaja 1969-70

Nurmes Lehtovaaran koulu 1988-93

Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin jäsen

Suomen Maakuntakirjailijat ry:n jäsen
Kirjailijan tuotantoon liittyvää lisätietoa
Runoja ja proosaa kulttuurilehti Careliassa (Petroskoi), lehtijuttuja Karjalan Heimossa, Ylä-Karjalassa, Ylä-Kainuussa ja Karjalaisessa.
Tekstinäyte
Villeä värisytti; vatsanpohjaansa kouraisi pelko. Uskaltaisikohan katsoa. Jos katsoisi, ilmestyisi veli aina kuolleena näkyviin. Jos jättäisi katsomatta, jälkeenpäin harmittaisi. Hän päätti olla rohkea. Äiti suorastaan kiirehti ruumiin ääreen.
Reunimmaisen arkun päällyspaperia vähän raotettiin. Siinä hän lepäsi, rakas Kalle-veli. Hänen kasvonsa olivat luonnottoman kalpeat. Oikealle poskelle oli kerääntynyt verilautumia. Vasemman posken sivulla reiässä oli pumpulitukko, jossa näkyi yhä hyytynyttä verta. Isä osoitti sormellaan reiän kohtaa ja sanoi:
- Siihen osui ta sen takie hengen lakki.
Äiti niiskutti, itki äänekkäästi, puhui pojalleen kuin matkalle lähtijälle:
- Kun nyt lähet taivahan matalle, miun mansikkaisein, olkoon miun ottamaisein siunattu joka jalka-askele, miun armahaisein, siunattu tuuli päälläsi, miun sirkkulaisein. Siunattu joka vesipisara mi lankeu siun kasvoillesi, miun karpaloisein.
Pikku lotat purskahtivat äidin tavoin äänekkääseen itkuun. Heistä tuntui hyvin hellyttäviltä äidin lausumat lähtösanat. He eivät voineet itkemättä niitä kuunnella, vaikka heitäkin oli yritetty opettaa, ettei saisi omia tunteitaan paljastaa omaisten seurassa.
Pastori veti suojapaperin paikoilleen ja sanoi:
-Kalle kuoli sankarina. Hänet haudataan sankarimaahan yhdessä rintamalla kaatuneiden kanssa. Sen me olemme jokainen hänelle velkaa.
Vakavina palattiin maan alta hämäristä päivänvaloon. Pääoven luona pihamaalla pysähdyttiin. Äiti sanoi seurueelle:
- Mie toin matassa lakanakankaan ta puksut pokonniekalla. Missä mie soan hänet pessä ta puettoa?
- Hän tahtoo itse pestä poikansa ruumiin, selvensi isä puhetta.

***

Lottatytöistä vanhin sanoi heti reippaasti:
- Antakaa meille se kunnia, että me pesemme ja puemme ja asetamme teidän rakkaanne arkkuun. Me olemme täällä ihan sitä varten. Teillä itsellänne on jo muutoinkin huolta tarpeeksi.
Äiti ojensi lotan käteen lakanavaatteen, ristin ja ikoni. Isän pikku salkusta etsittiin esiin vainajan puhdas alusvaatekerta.
Pukekkoa pokonniekka kuolinvaatteisih, kun oletta hänet pesseet. Siitä kun krobuh hänet lasetta, pankoa kuoliella risti kaklah ta opresa rintua vassen.
- Oletteko te venäjänuskoisia? kysyi sotilaspastori äänessään hieman ivallisuutta.
- Mie vain, äiti vastasi. Muut vaihto lutterin kirikköh. Kallekin vaihto tuaton kera rissit.
- Sepä hyvä, huokasi pappi helpottuneesti. - Sittenhän voimmekin haudata pojan kirkkokaavamme mukaan.
- Muistakkoa, ettei pie naklata krobun kantta nieklasilla kiinni. Pankua vain puunieklat löysällä, jotta poikain piäsöy ulos, kun tulou shrasnoi suuto, kehoitti äiti.

[Kun tikka takoi. Ilias 2006, s. 126-127]