Oksanen, Ville

Tekijän käyttämä kieli

Kansallisuus

Maakunta-alue

Teokset

Tyyppi

näytelmät

Nimi

Tyyppi

näytelmät

Elämäkertatietoa

Ville Oksanen on näytelmäkirjailija, jonka näytelmät ovat taitavaa työtä. Jokainen niistä on ehyt ja tiivis kokonaisuus. Ennakoinnit, takaumat ja viittaukset uniin ja uskomuksiin palvelevat draamakerrontaa onnistuneesti. Henkilöhahmot piirtyvät esille erilaisina, kukin omine pyrkimyksineen. He paljastavat ajatuksensa ja tunteensa vuorosanoissa, jotka sujuttelevat asioita luontevasti eteenpäin.

Näytelmässä Uhrikevät eletään vuotta 1946, ja taustalla kuuluu veden kohina. Koski edustaa henkilöille ihmistä suurempaa voimaa, olkoon se sitten luonto, kohtalo tai sallimus – tai sota. Koskenhaltija vaatii tarinan mukaan uhrin joka kymmenes kevät, ja nytkin padot murtuvat ja annetaan tulvavaroitus. Ihmisten neuvokkuus, yhteistyön halu ja sankarillinen auttamistahto enteilevät hyvää, vaikka tulva viekin mennessään vanhan myllyn ja monta muuta asiaa.

Pisaran jännitystä ja romantiikkaa sisältävä näytelmä Kosken perkaajat kuvaa elinvoimaista maaseutua, ja siinä rakentuu jännite nuoren ja vanhan polven välille sekä maalaisten ja muualta tulevien välille. Kesävieras Valto saa useita vastauksia kysymykseensä, millaista aito maalaiselämä on. Hän tutustuu kulmakunnan asukkaisiin, kuten loitsuja ja taikoja osaavaan Hieroja-Jaanaan. Koski tarjoaa seudulla työtä ja elantoa. Vaikka se merkitsee voimaa ja jatkuvuutta, se on myös yllättävä ja uhkaava. Näytelmässä on viisi laulua sanoineen ja nuotteineen.

Lossi on yksinäytöksinen näytelmä, jossa näyttämönä on lossitupa. Henkilöitä askarruttavat raha ja rakkaus, ja tärkein puheenaihe ja asioitten keskipiste on lossi. Lossarin eli Ilkan vaimo Annu pitää lossia avio-onnen esteenä, ja Annun katkeruus ennakoi tapahtumien dramaattista käännettä.

Katriina Kajannes

Tekstinäyte

Asettaa henkensä vaaraan toisen puolesta on aina sankarillista. - Olisiko todellakin tämä päivä ollut se suuri päivä ja kirous voitettu? Taivaan Luoja, soisin niin olevan!
[Uhrikevät, Karisto 1951, s. 55]