Pakkanen, Outi

Kysymykseen pääteoksestaan Outi Pakkanen toteaa: "Se varsinainen pääteos on tietysti vielä kirjoittamatta, mutta kyllä kai seitsemäntoista dekkarin kokonaisuus muodostaa jo jonkinlaisen kaaren - hyvässä ja pahassa."

"Urani alkoi ns. palapelidekkareista, mutta viimeisimmissä kirjoissani olen aina käsitellyt jännitysjuonen ohessa jotakin ajankohtaista aihetta, esim. synnytysmasennusta, naispappeutta, naisen harrastamaa väkivaltaa, koulukiusaamista, keski-ikäisen naisen näkymättömyyttä, erilaisia menneisyyden taakkoja jne. Kuvaan urbaania elämää tässä ja nyt.
Palautetta tulee runsaasti nimenomaan Helsinki-kuvauksista sekä resepteistä, joita vakiohenkilöni Anna Laine kokkailee. Helsinki - ikioma stadini - onkin kirjoissani pikemminkin yksi päähenkilöistä kuin pelkkä kulissi. Anna sen sijaan ei ole alter egoni (vaikka kokkaaminen onkin lempiharrastukseni!), vaan hänen kauttaan ikään kuin tutkailen ja kommentoin asioita ja ilmiöitä, maailmanmenoa ja ihmismieltä."

Suhteestaan Etelä-Karjalaan Outi Pakkanen toteaa: "Isäni Mauno Pakkasen suku on kotoisin Taipalsaaren Illukansaaresta, itse asiassa satojen vuosien takaa. Siellä on rakas vanhasta riihestä rakennettu kesämökkini ja maailman paras rantasauna. Vaikka tunnen olevani sielultani ja ruumiiltani stadilainen, juuret ovat kyllä syvällä Illukan mullassa. Äitini, lastenkirjailija Kaija Pakkanen kirjoitti suuren osan tuotannostaan Illukansaaressa, mutta minulle se on loma- ja lepopaikka. Sielunmaisemani avautuu mökin edestä kalliolta ikivanhan aitan ohi Saimaalle ja vastarannan metsän silhuettiin - täydellistä!"


Omat sanat Sanojen ajassa:
Mistä dekkarin idea syntyy? Vaikka mistä: iltavalaistusta stadiontornista, satunnaisesta pienestä lehtiuutisesta, vanhan koulukaverin tapaamisesta, iltapäivälehden lööpistä... Etsimällä ideoita ei löydy, ne ilmestyvät eteen yllättäen ja varoittamatta, niin kuin salamarakkaus. Ärsyke muhii aikansa päässä, napsahtaa sitten ikään kuin auki, ja tarina alkaa hahmottua.
Joku on sanonut, että kirjassa on vain kaksi todella tärkeää lausetta: ensimmäinen ja viimeinen. Kirjailijan tehtävänä on siis johdattaa lukija alusta loppuun siten, ettei tämä väsähdä kesken. Dekkarissa jännite on erityisen tärkeä; suvantopaikkoja pitääkin olla, mutta lanka ei saa katketa.
Ja taas lainaus: Freudin mukaan jokainen ihminen on niin kuin katedraali, jonka kupolissa enkelit soittavat pasuunaa ja jonka kellarissa sudet ulvovat. Ihmisessä asuu siis kaikki, hyvä ja paha. Se tekee psykologisen dekkarin kirjoittamisesta - ja lukemisestakin, arvelen - mielenkiintoisen. Kuka tahansa meistä voi olla sekä murhaaja että uhri. Kukaan ole täysin musta tai valkoinen.


Makuasioita:

Unohtumattomat ja vaikuttaneet taide-elämykset:
Kaukaa viisas äitini ymmärsi viedä minut teatteriin, balettiin ja oopperaan jo alle kouluikäisenä. Sain irti mitä sain, mutta silloin joka tapauksessa siemen kylvettiin. Tuntuu melkein uskomattomalta, että olen tosiaan nähnyt esimerkiksi monta Eino Kaliman Tsehov-ohjausta, puhumattakaan kaikista suurista tähdistä, jotka kuuluvat teatterin raskaimman sarjan historiaan, Aku Korhosesta Ruth Snellmaniin. Martti Katajiston Hamlet, Joel Rinne ja Edvin Laine Tunnetteko linnunradan? -näytelmässä, Jussi Jurkka ja Tea Ista Jälkeen syntiinlankeemuksen -näytelmässä, Pentti Siimeksen Johnson Johnson, Kyllikki Forssellin Kustaa III... voisin luetella vaikka kuinka paljon lisää. Yhtä hienoja esityksiä olen varmasti nähnyt vielä viime aikoinakin, mutta jotenkin vain lapsuuden ja nuoruuden muistot tuntuvat enemmän juuri elämyksiltä.
Baletista en koskaan oikein tosissani innostunut, mutta oopperasta vanhempana sitäkin enemmän. Matti Salmisen Rasputin ei unohdu koskaan, ja Savonlinnan oopperajuhlat on joka kesän kohokohta, kokonaisvaltainen happening.
Olisiko elokuvista lännenklassikko Johnny Guitar ylitse muiden? Tai Kummisetä-trilogia tai Komisario Palmu -sarja tai Fellinin koko tuotanto...? Mahdoton tehtävä.
Yhtä vaikeaa on valita unohtumattominta kirjaa, mutta vaikuttavin löytyy yllättävänkin helposti: L.M. Montgomeryn Pieni runotyttö. Kun sen luki ensimmäisen kerran herkässä iässä yhdeksänvuotiaana, tuntui että koko maailma järisi. Kuinkahan moni on juuri silloin päättänyt ryhtyä kirjailijaksi? No, minun päätökseni kypsyi vasta melkein kaksikymmentä vuotta myöhemmin, mutta ehkä Emilia vaikutti taustalla kaikki ne vuodet...
Näin Picasson valtavan Guernica-maalauksen New Yorkissa vuonna 1980 ja itkin. Sittemmin maalaus on siiretty kotiin Madridin Pradoon, mutta en edes haluaisi nähdä sitä enää uudelleen. Joskus elämys vain on liian tyrmäävä.

Fiktiivinen henkilö, johon voisitte samaistua:
Peppi Pitkätossu tai Nuuskamuikkunen. Ihanan itsenäisiä tyyppejä, oman tiensä kulkijoita. Ehkä Peppi sittenkin voittaa porkkananpunaisen saparon mitalla - onhan hän Maailman Vahvin Tyttö!

Mieluisa paikka maailmalla, kotimaassa, fantasiamaailmassa:
Kotona lempipaikkoja on kaksi, keittiö ja kirjaston punainen laiskanlinna, ja kun vähän laajennetaan, näkymä Helsingin Lasipalatsin ikkunasta Töölönlahdelle sekä saunan seinustan penkki Saimaan Illukansaaressa. Maailmalla ilman muuta Rooman Pantheon kuutamolla sekä Gianicolo-kukkula ikuinen kaupunki suoraan sylissä. Fantasiamaailmassani istuin jonakin päivänä kirjoittamassa Villa Lantessa.

Kiehtova historiallinen henkilö tai aikakausi:
Keski-Eurooppa 1920-30 -luvuilla, silloin olisin halunnut olla mukana! Funkis ja art deco, jazz, koneaikakausi, vauhdin hurma, taiteiden rohkeat uudet tuulet, charleston ja muoti, Fitzgerald ja Waltari...

Ärsyttäviä asioita ja ilmiöitä:
Yritän elää niin ettei mikään ärsyttäisi, enkä onnistu siinä koskaan. Julkkismaailma, elämän sirpaleisuus, huonosti hiekoitetut jalkakäytävät, olematon liikennekulttuuri, lähikaupan huonot hedelmävalikoimat, median pinnallisuus, televisiossa urheilun ja musiikin ylitarjonta puheohjelmien kustannuksella, ihmisten kylmäkiskoisuus, ylenpalttinen nuoruuden ihannointi, painovirheet kirjoissa - näitähän riittää!