Mitä lukisin seuraavaksi? Kirjastojen Kirjasampo.fi auttaa sinua löytämään kiinnostavat kirjailijat, kirjat ja lukukokemukset.

Kellokumpu, Helmi

Kuvatiedoston lataaminen
On sama kuin
Synnyinaika
Synnyinpaikka
Asuinpaikkakunta tai -paikkakunnat
Ammatti
Tekijän käyttämä kieli
Kansallisuus
Teokset
Tyyppi
novellit
Tyyppi
novellit
Tyyppi
novellit
Tyyppi
novellit
Tyyppi
novellit
Tyyppi
novellikokoelmat
Tyyppi
novellit
Tyyppi
novellit
Tyyppi
novellit
Tyyppi
novellit
Tyyppi
novellit
Tyyppi
novellit
Tyyppi
novellit
Tyyppi
novellit
Tyyppi
novellit
Tyyppi
novellit
Tyyppi
novellit
Tyyppi
novellit
Tyyppi
novellikokoelmat
Tyyppi
novellit
Tyyppi
novellit
Tyyppi
novellit
Tyyppi
novellit
Nimi
Tyyppi
novellit
Tyyppi
novellit
Tyyppi
novellit
Tyyppi
novellit
Tyyppi
novellit
Tyyppi
novellit
Tyyppi
novellit
Tyyppi
novellit
Tyyppi
novellikokoelmat
Tyyppi
novellit
Tyyppi
novellit
Tyyppi
novellit
Tyyppi
novellit
Tyyppi
novellit
Tyyppi
novellit
Tyyppi
novellit
Tyyppi
novellit
Tyyppi
novellit
Tyyppi
novellit
Nimi
Tyyppi
novellit
Tyyppi
novellit
Elämäkertatietoa
Helmi Kellokumpu (s.23. maaliskuuta 1925, Kallunki, Salla) on Kuivaniemellä asuva kirjailija. Hänen tunnetuin teoksensa on 1998 ilmestynyt novellikokoelma Lasteen alaisia. Kirjan novelleissa kuvataan Lapin itäkairan asukkaita sodanjälkeisinä jälleenrakennusvuosina. Helmi Kellokumpu oli Runeberg-palkintoehdokkaana v. 2000.

Helmi Kellokumpu meni 15-vuotiaana karjakkokouluun ja kävi myöhemmin kauppakoulua Pietarsaaressa ja Rovaniemellä. Kauppakouluvuosinaan kirjallisuuteen tutustunut Kellokumpu julkaisi esikoisteoksensa Rajakylän lapset jo 1961 mutta sen jälkeen hän joutui jättämään kirjoittamisen lähes neljäksikymmeneksi vuodeksi perheen ja työn takia. Helmi Kellokumpu toimi myymälänhoitajana ja sen jälkeen 6-lapsisen perheen kotiäitinä. Vasta eläkkeelle jäätyään hänellä oli taas aikaa kirjoittamiselle.

Opinnot: "koulunpenkkejä en ole kuluttanut"

harrastuksena lukeminen

"Olen vähän myöhästynyt lähdössä, mutta haitanneeko tuo mitään. Kirjoittaa lystikseen, on toki hauskempaa kuin pyöritellä peukaloitaan ja odottaa, että noutaja tulee. Ihmisten toilaukset ovat usein niin uskomattomia, ettei tiedä, itkeäkö niille vai nauraa. Ehkäpä ne ansaitsevat tulla tarinoitten kautta suodatetuiksi."
Tekstinäyte
Havun takana

Kirjasta Matkamiehen mieli palaa

Tarkastaja tuli illalla ja yöpyi kievarissa. Kahden lakanan välissä nukutettiin, posliinipotta sängyn alla. Aamulla kiikutettiin tilalle kahvi, jossa ei ollut suolaa mausteena, eikä ahvenen suomua selvikkeenä. Osattiin. Jotkut tienvarsitalojen tyttäret alkoivat olla jo kansanopiston käyneitä. Tässäkin kamarissa oli mustatulppaaniryijy seinällä, karvalankamatto lattialla, nuoren emännän opistotöitä.

Tuli valvotuksi myöhään. Isäntä innostui puhumaan, kun oli muutteempi vieras.
— Hankikannon aikaan tapon hirven Hietahetteen korpeen. Perkelekkö niille lupia anomaan. Kiskon sen sieltä, vaikka perkele ottakoot...
Aamulla hän saatteli tarkastajan koulun portille. Källäili, vinkkasi silmää:
— Se tämä opettajaneiti. Hyväruppinen nainen.

Langattomia teitä oli tieto kulkenut: tarkastaja liikkeellä. Koululla oli iso remmi pantu päälle. Luokan neljän kattolampun lasit oli kirkastettu, sydämet tasattu. Taulu hangattu liidusta niin tarkkaan, että se nyt mustana kiilteli, eikä siihen pariin päivään ollut vedetty viiruakaan. Uuneista oli otettu tuhkat, vaikka mitä se nyt niistä. Pulpetit oli pesty ja varoitettu oppilaita pitämään sisällöt järjestyksessä. Opettaja oli tilannut kaupasta luumuja kiisseliä varten ja jostakin talosta vasikanpaistin. Oli kuulemma sihtikurkku tämä tarkastaja. Ei ollut jossakin matkan varrella kelvannut tunka, herkkumakkara, poron peräsuoleen tehty, kypsäksi keitetty. Ilmakuivattua lampaan lihaa tarkastaja oli kehunut, mutta salaa pistellyt siivuja kengänvarteen.

Kerrattiin varmuudeksi jo syksyllä opittua marssijärjestystä, pulpetista nousua ja istumista: askel sivulle, askel eteen, sama takaperin, läps, läps, läps. Kädet suorina sivuilla. Kukaan ei enää tarrautunut pulpettiin, hakenut turvaa siitä, nyhjännyt. Asia oli mennyt selkäytimeen.

Keittäjä puolestaan harjoitutti ruokarukousta:
— Siunaa Jeesus ruokamme, ole aina vieraamme.
— Reippaammin, reippaammin!
Syötyä kajahti kuin yhdestä kurkusta:
— Kiitos, Jeesus ruuasta. Aammen!
Läksyt oli luettava, se oli itsestään selvää.

Tarkastaja ryhtyi toimeensa tarkastajana ja meni istumaan luokan perälle hänelle varattuun tuoliin. Hyväruppinen nainen aloitti tunnin. Koulukkaat istuivat pulpeteissa heidän välissään. Siinä oli neljä luokkaa yhdessä, tämä oli supistettu koulu. Melkein kaikilla oli kunnan apuna saatuja vaatteita: pojilla punaruskeasta velvetonista puserot, tyttöjen leningit kukallista flanellia. Yksipohjaiset lapikkaat, kunnan lapuilla nekin. Kengät olivat monilla jo paikatut ja rajottuneet. Niitä piti vaihtaa jalasta toiseen, muuten pehmeä nahka antoi periksi, pohja kääntyi päälle ja nokat alkoivat viipottaa vinoon. Tarkastaja katseli laihoja kauloja ja tuli ajatelleeksi, että köyhyyttä ei voi peittää, eikä se näiltä suoalueilta koskaan häviäisi. Yökortteerin hyvinvointi oli harvinaista.

Haukotutti. Tuli valvomaton hetki. Katse alkoi seurailla kateederilla liikkuvaa olentoa. Ruskea tukka oli tiukasti nutturalla, mutta ohimokiharat karkailivat. Kurkkuun asti napitettu hyvin leikattu leninki toi esiin vartalon ääriviivat. Hm, ”hyväruppinen nainen”, oli kievarin isännällä silmää. Tarkastaja, hieman honkaantunut jäntevä mies, suki tukkaansa, vaihtoi jalkaa polvelta toiselle, hypelöi ja silitteli kravattiaan.

Vaan määränsä se on tuijotuksellakin. Nainen meni opettajanpöydän taakse ikään kuin piiloon, sekoili sanoissaan, punaiset läikät nousivat kaulalta poskille. Onneksi alkoi ruokatunti. Keittäjä jyryytti soppakattilan luokkaan. Lapset levittivät pienet ruokaliinansa, maitopullot ja eväsleivät rapisteltiin esiin. Tarkastajalle oli katettu opettajan puolelle. Opettaja itse jäi luokkaan. Tarkastaja ohitti naisen tahallaan niin, että kyljet hipaisivat. Tuli pientä hämminkiä. Hyvin harjoiteltu ruokarukous jäi kuulematta.

Iltapäivällä pistäytyi joku johtokunnan jäsen. Käytiin koulun asioita läpi. Kunta ei ollut järjestänyt pitkämatkalaisille kyyditystä. Syksyllä olivat oppilaat saaneet valita hevoskuljetuksen tai sukset. Kaikki olivat halunneet sukset. Tarkastaja ei siihen puuttunut, vaikka ajatteli lapsia höynätyn ja kunnan menetelleen ovelasti. Pakkasilla tulisi varmasti poissaoloja.

Työ työnään. Vietetään iltaa opettajaneidin huoneessa. Tarkastaja on perin maailmallinen mies, pelaa aikaa. Hänellä on jokseenkin varma käsitys, että terve nainen hunajoipi, olletikin, että sattuu sopiva aika. Nainen seisoo harmonin luona. Keho kutsuu, mieli kieltää uskovaista. Tarkastaja pyytää kuulla vähän musiikkia, juonnattelee tilannetta. Toinen vähän kuumissaan, pää painuksissa, tapailee säveltä. Mies nousee, sipaisee sormellaan valkoista niskaa.

Iskikö salama. Kädet sekoavat. Ulkona kohisee korpi, kukaan ei näe.
Pidemmälle siinä ei päästä. Nainen riistäytyy irti ja lysähtää polvilleen hetekansa viereen.
Kohottaa ristityt kätensä kattoa kohti ja alkaa palavasti rukoilla jumaliansa.
Mies on ällikällä hetken, pyörtää luokkaan ja pistää tupakaksi.
Että sillä lailla. Tämä oli niitä neitsyitä, jotka vievät ehyen kruunun paratiisin porteille.
Opettajaneiti syöksyy kiihdyksissään keittäjän puolelle. Tämä nauraa tietävästi:
— Joutilas mies. Viikkosotalla hyvää parasta syötetty. Senhän nyt arvaa.
Epäonninen oli kuitenkin päässyt yön vanhaksi opettajan neitsytkammiossa. Neiti itse oli nukkunut keittäjän puolella ja oven naiset olivat panneet visusti reikeliin.
Tarkastajalla oli päänuppi tullut kipeäksi. Huoneessa oli ollut häkää. Uunin kohentelija oli hermostuksissaan sulkenut pellit liian aikaisin.
Tarkastaja hyvästeli, sanoi, ei muisteta pahalla, puristi pyöreätä olkaa. Neiti niiskutti. Ristiriitainen ikävänsä silläkin.

Tarkastaja halusi lähteä heti, mutta Kievarin hevonen oli ajossa. Kyydin saisi vasta huomenissa. Kylän miehet olivat lähteneet savotoille, osa ajoi rahtia. Tarkastaja neuvottiin taloon, jossa hevonen oli kotona, kyytimiehestä ei kyllä ollut tietoa.

Siellä oli Rebekka kaivolla hakkaamassa jäätynyttä kantta.
— Piru, että on liukasta, se sanoi olkansa yli, luuli tulijaa joksikin kyläläiseksi. Tyttö oli kuumissaan. Höyryää kuin piika pakkasessa, tuli tarkastajalla etsimättä mieleen. Hän keräsi kielenpartta ja kaikenlaiset tokaisut pulpahtivat etsimättä mieleen. Oli itsekin talonpoikaista lähtöä.

— Saatan se minä lähteäkin, tyttö sanoi, kun kyydistä neuvoteltiin. Oli siltä seisomalta valmis matkaan. Tarkastaja haki varusteensa. Tyttö oli sillä välin valjastanut hevosen ja kunnostanut reslan. Talosta tuli vanha mies neuvomaan, sanoi talvenpohjan olevan niin hyvän, että voi oikaista järven yli, jää kestäisi. Tyttö kiepsahti muitta mutkitta roukojen alle tarkastajan viereen, mutta ei kai sitä voinut kuvitella naisihmistä kuskipukille. Tyttö keräsi ohjakset käsiinsä ja maiskautti hevosen liikkeelle.

Lunta oli auttavasti, vain viimeksi jäätyneet railot olivat paljaina. Tummina ne risteilivät järvellä, vonkuivat ja ulvahtelivat pakkasessa. Tyttö hurautteli piittaamattomasti niiden yli, tarkastajaa hermostutti, mistä tiesi jään vahvuuden, onnella tässä mentiin.

Parituntisen päästä noustiin maapohjalle, talvitien alkuun. Kyydittävä rentoutui ja silmäili ajuriaan. Soma tyttö, parikymppinen mustasilmä, pakkasen puna poskilla. Ei paljon puhunut, mutta mitäpä heillä, puhumista . Kylkeä kuumotti, eikä mies pystynyt pitämään käsiään kurissa. Tyttö ei aluksi älynnyt ja muutenkin, Lapissa oli laki, että kuormasta ei syödä. Hän siirrähti reunalle.
— Olkaapa ihmisiksi.

Matka jatkui. Oli vain tämä reki, yllä pakastuva taivas, ihmisiä ei missään.
— Käpälät irti.
Mutta uskoiko se. Tyttö hypähti hankeen ja alkoi kävellä, nousi väleen kannoille. Mies houkutteli häntä takaisin, sanoi, että leikkiähän tämä, saisi olla rauhassa. Tyttö ei oikein tiennyt miten olla, herrojen kunnioitus oli verissä, hän kapusi rekeen. Kitulias kuusikkokorpi jatkui. Satoi siitettä, se vielä pakkasta ruokki. Taivaanranta romotti kellanvihreänä. Luonnon pakosta mies teki uuden yrityksen. Kyytityttö vain ei ollut ollenkaan halukas näihin luomisen töihin. Hän pysäytti hevosen ja sähähti, että pää jo kahdella karvalla, mies saisi hävetä.

Mentiin taas, tuon pitkää ja tuon lyhyttä.
Yllättäen kävi kimppuun.
— Jo nyt on helvetti. Tyttö kimposi hankeen ja seisotti hevosen. Heitti kintaat keulille, otti suitsiperät käsiinsä ja alkoi suimia miestä ympäri korvia. Lakki lensi päästä ja mies yritti käsin suojella kasvojaan.
— Asetutko koinari. Kakaroihinsa kaatuva ukko. Tyttö sätti kaikilla tuntemillaan nimityksillä. Muksautti nyrkilläkin , mutta se ei paljon tuntunut paksujen vaatteiden läpi.
— Se on uskottava. Pylläytän reestä. Sopii kävellä.
Jotenkin siinä rauhoituttiin. Tyttö lakkasi raivoamasta, puisteli lumeen lentäneen rekipeiton, haki miehen lakin ja iski sen tälle päähän. Itse hän meni kuskipukille, eikä enää antautunut puheisiin. Tarkastaja herpaantui makaamaan roukojen alle.

Poikettiin erämaataloon keitättämään kahvit. Ovensuupenkillä rojotti pitkulainen hahmo viltin alla. Kulkumies oli siihen yöllä kuollut, eikä kukaan ollut herännyt. Pikkupoika pyöri tuvassa ja etsi puseroaan, oli siihkeisillään mäkeen menosta. Kun aikuisten silmä vältti, poika kankesi ruumista kylelleen ja kiskoi puseron sen alta. Emäntä sen kuitenkin hoksasi, kopautti poikaa kapustalla päähän ja käski häipyä. Tarkastajalla vilu karahteli hartioissa. Hän joi nopeasti emännän keittämää kahvia, vaikka näki, että se oli puolisokea, piti peukaloa kupin reunassa, että osasi sopivasti kaataa. Tyttö oli ruokkinut hevosen, lämmitti vielä kuolaimet, päästiin taas matkaan.

Tuuli oli paiskonut lunta, vain vähän tien haamua oli näkyvissä, mutta hevonen näytti osaavan. Tyttö kökötti kuskipukilla kuin pökkelö. Ruumiin näkeminen oli tuonut tuhkan maun miehen suuhun. Tuokin tyttö tuossa, kun oltiin vielä elävien kirjoissa... Lumi natisi jalaksien alla, hevonen ponnisteli eteenpäin, viima leikkasi varaan laella kasvoihin. Ikävänsitkasta matkaa. Tarkastaja päästi ajatuksensa harhailemaan, muisti jostakin lukeneensa, että ylempänä, menneinä aikoina, oli joillakin ollut tapana pitää selkäpuolen vaimoa — olihan pitkät poronpaimennusmatkat. Joskus sellainen oli vaimon sisar, joka asui perheessä. Oikein lakipykäläkin oli tehty: varavaimon lapsilla ei ollut perintöoikeutta. Nämä seudut täällä olivat välimaastoa: lanta ja lappi sekoittuneet, myös satunnaiset kulkijat kylväneet villikauraa, kenties eräs tarkastajakin... Kallonmittaajilla olisi ihmettelemistä...

Metsä harveni, alkoi näkyä pensaikkoja ja lehtipuita, merkki siitä, että lähestyttiin kylää. Taipaleella ei liikkunut ihmisiä. Yksi ainoa kulkujätkä oli pitkillä sivakoilla laskenut vaaranlaitaa ohi. Sahanlavikierukka ja mustunut kahvipannu olivat keikkuneet repun päällä. Kyläaukea tuli näkyviin ja tyttö ohjasti koululle.

Tarkastaja maksoi kyydin, pani ylimääräisen setelin päälle taksan ja sanoi, ettet viitsi huudella. Tytöltä pääsi kikatus, nauroi päin silmiä, heilautti sitten hyvästiksi kättään:
— Jo vain. Saapi olla minun puolestani.

Tarkastaja oikoi puutunutta kroppaansa. Päivä oli kääntynyt illaksi. Täällä piti olla edellisiltä kerroilta tuttu, armas Elsa, mutta se olikin mennyt naimisiin. Rajakyylä oli iskenyt siihen kuin haukka hiireen ja vahti nyt aarrettaan.

Tarkastajan matka jatkui. Jonkin välin pääsi pyörienkin päällä. Opettajat kouluilla olivat alituisissa riidoissa, joita sai sovitella. Tai sitten ne olivat keskenään naimisissa ja potivat kansantautia nimeltä muljotus. Tarkastajan tulo sen joskus katkaisi. Mies lakkasi puremasta hammasta ja vaimo kulkemasta huulet rynkyssä ovia paiskoen.

Ylöspäin, valtajokea noudatellen kävi kulku. Tarkastaja keräili työn ohella perinnetietoja, osteli joitakin museoesineitä, suunnitteli kirjoittavansa opuksen lomien aikana. Parhailla paikoilla näki jokitörmillä vauraita taloja, mökkiläiset reunamilla, kivikoissa tai notkelmissa karhakoitten saartamana. Pitäjänkeskuksissa sojottivat kirkkojen tornit kohti taivasta, muistuttaen elon pisarasta, jonka varassa lajit kukoistivat ja kuolivat.

Viimeinen kohde oli joen latvavesillä. Tarkastaja otti loppumatkalle kyydin metsätalosta, istahti vetovaatimen pulkkaan pieni pojantirsake jalkojen päällä kyytimiehenä. Välttihän se, matkaa oli vain muutama kilometri. Kylä sijaitsi aapojen välisellä kannaksella, kahtapuolen jokea. Koulu oli vuokralla isoimmassa talossa: pirtti luokkana, opettajalla kaksi kamaria. Talonväki asui rakennuksen toista päätä. Pirttiä hallitsi liuskakivistä muurattu julmettu kiuas, neljänneksen tilasta vievä. Uunilla mahtui kolme miestä rinnakkain makaamaan, jos niikseen sattui.

Väliaikaisena opettajan oli Stella Helsingistä. Suuren kaupungin tyttö ja ikävään kuolemassa. Kaamos kaatui päälle, kaikki oli mahdollista.

Talon emäntä hoiti pirtin lämmitystä. Hän kiipesi aamulla uunille ja yllätti nukkujat. Sanoivat vilun tulleen, oli pitänyt nousta lämmittelemään.Tarkenihan siellä: laattakivet hohkasivat lämpöä ja porontalja tuntui sopivan villiltä alustaksi.

Vuokraisäntä, hirmuinen uusherätyksen lakisaarnaaja, oli asian kanssa päkätissä. Mitä, kun opettajan tuli olla käytökseltään siveä, niin koulussa kuin sen ulkopuolellakin. Tähän mennessä hän oli karkottanut opettajaa naakivat kylän miehet ja ajanut vieropalkisen hirvaatkin huut helkkariin. Tarkastajaa vain ei käynyt ajaminen, se oli herra. Ei, vaikka sanassakin sanottiin, että sinun tulee valvoa niitä jotka huoneessasi ovat. Ja toisen kautta, mitä ne olivat ne nuoret neitsyet, joita piti hommata vanhan kuningas Daavidin sängyn lämmikkeeksi. Isäntä sai kamalan päänpakotuksen. Hän kävellä vouhkasi huoneissa mustankipeänä ja töpehti tupakkasylkeä ympäriinsä. Mitään ei voinut.

Kolme vuorokautta ja rapiat päälle sitä menoa kesti, kunnes tilanne laukesi tarkastajan lähtöön. Kylä kurkotteli kaulojaan. Akat laukkoivat päntiönään emännän luona tutkailemassa. Tämä ei isommasti tarkastajaa moittinut, suu muikeana sen sijaan Stellasta totesi, että sehän on täyttymätön kuin tainakka.

Aika aikaa kutakin. Tarkastaja on eläkkeellä. Viimeinen väri tukassa. Istuksii herrojen klubilla. Sormi pyörittelee pikaria.
— Niillä on siellä semmoinen kauha, raapivat selkää luhkan alta, täitä näes...
— Omituinen ukko, on sillä jutut, takana nauretaan.
Öisin hän makaa aukisilmässä. Mieli karkaa takaperin matkoille pohjolassa. Joskus hän kuvittelee olevansa tervasrosoinen kuusenpölkky tunturilammen rannalla. Sen kun heittäisi nuotioon, kylläpä rätinä kävisi ja paukut säkenöisivät sydentummaan yöhön.

Ja paratiisillisia unia hän näkee pohjolan vaaleista tenhottarista ja Lapin neidoista, joilla on revontulisilmät ja tukka kuin korpin siipi.

Miehet ovat sillä tavalla huntaloita.
Hän oli Merja-Marja, Tommin ihana nainen,
varmalla puheella, vesisateen vihkimät.
Siihen tuli Ale, tietty tyhjänpuhuja ja
väärinmuistaja. Pikkupäissään ja kateuksissaan,
pyörtänöhuoraksi nimesi yhden miehen naisen, pani
epäilyksen itämään.
Tommi, se tulisukka, meni ja päsäytti aivonsa pellolle.
Taivaanranta katosi, puutarhaan satoi tuhkan.
Joskus vievät askelet veräjäpuulle. Vientonen tuulenhenki
värähdyttää silmäluomia, poskipäihin nousee punerrus.
Kuuma käsivarsi kiertyy lantiolle.
Vain aistien Harhaa kaikki.



Lyhytproosaa, 2001 (julkaisematon)
Lähteitä ja viittauksia
Lehtiartikkelit:
Elämän pyhä raadollisuus/ Anja Vähäaho Elämäntarina 2004: 2, S. 49-50
Parempi myöhään/ Eeva-Kaarina Aronen; Pekka Elomaa/Helsingin sanomat: kuukausiliite 2001: 1 , s. 40-43
Elämäntarinat ovat elinehto/ [teksti ja kuva:] Liisa Lehto-Peippo/Kaleva 14.10.2001, s. 13
Rikasta ja niukkaa / Eero Matero/Kansan tahto 25.11.1998, s. 9
Pohjoinen kieli hehkuu / Oiva Luhtasela/Kalajokilaakso: sitoutumaton Kalajokilaakson talousalueen äänenkannattaja 6.2.2001, s. 2
Mikä muija : Helmi Kellokumpu valvotti koko yön / Leena Takaluoma/ Rantapohja 12.8.2004, s. 17
Helmi Kellokummulta uusia kertomuksia karusta pohjolasta Sirkka-Liisa Kukkonen/Tervareitti: Muhoksen, Utajärven ja Vaalan paikallislehti 25.5.2004 , s. 4
Lasteen alaiset esille Kellokummun kertomuksissa/Tervareitti: Muhoksen, Utajärven ja Vaalan paikallislehti 4.11.1998, s. 8
Helmi Kellokumpu tuntee esikoiskirjailijan elämän: "Joskus riittää se, että tietää osaavansa" / Suvi Ahola/Helsingin sanomat 17.1.1999
Helmi kertojaksi: Kellokummun entisajassa elämä on töisevä selviytymisleiri / Mervi Kantokorpi/Helsingin sanomat 1.10.2000, s. C2
Helmi Kellokumpu tuntee esikoiskirjailijan elämän: "Joskus riittää se, että tietää osaavansa" / Suvi Ahola/Helsingin sanomat 17.1.1999, s. B2
Isoäiti teki kirjan lasteenalaisista: ei mummojen höpinää vaan elettyä elämää / Ulla-Maija Heikkilä; Paula Åström/Suomenmaa 21.10.1998, s. 4
Helmi Kellokumpu: kirjailija vailla kirjailijan elämää / Jaana Märsynaho Kaltio 2005:2 , s. 88-91
Sivupersoonan kuperkeikat / Päivi Alasuutari; [kuvat:] Tapio Maikkola/Kaleva 16.12.2000, s. 42

Kirjat:
Pohjois-Suomen kirjallisuushistoria /Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2010