Manner, Max

Synnyinaika

Synnyinpaikka

Asuinpaikkakunta tai -paikkakunnat

Ammatti

Tekijän käyttämä kieli

Kansallisuus

Maakunta-alue

Teokset

Tyyppi

romaanit

Nimi

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Nimi

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Nimi

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Nimi

Tyyppi

romaanit

Nimi

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

novellit

Tyyppi

romaanit

Nimi

Tyyppi

novellit

Tyyppi

romaanit

Kirjailijan omat sanat

Motto: Away, but not far away

Kirjailijan tuotantoon liittyvää lisätietoa

Revontulet. Internet-dekkari, talvi/kevät 2008

Tekstinäyte

(Ote Jääkyynel-käsikirjoituksen ensimmäisestä luvusta, ilmestyminen 2015. Stein Storesen -sarjan neljäs, Lappiin sijoittuva teos)

Raiteiden metalliseen kalkatukseen ja alati toistuviin heilahduksiin, vaunujen välisiin nytkähdyksiin tottuisi varmaan ajan myötä, nainen päätteli. Etenkin, jos oli jotain mielenkiintoista luettavaa. Nainen nosti katseensa vihosta, hän ei ollut vielä päässyt juuri alkua pidemmälle. Hän yritti varistella viileyden hartioiltaan – vaunun lämpötila oli asetettu vain neljään plus-asteeseen – ja kiinnitti huomionsa uudelleen alas ja eteen, kahteen rinnakkain aseteltuun ruumisarkkuun. Toisen kansi oli lujasti kiinni. Ja toivottavasti myös pysyi. Mutta toinen yksinkertaisin koristeristein tyylitellyistä kansista retkotti kyljellään arkun vierellä. Vaalealla silkillä makasi pitkä ja jäntevänoloinen mies, polvet hieman koukussa ja pää somasti tyynyllä. Makuusijan mitta ei tainnut ihan riittää. Miehen yllä oli ahkerasta käytöstä ja vähäisistä pesukerroista värinsä saanut farkkuasu, takki oli napitettu kaulaan asti. Jalat retkottivat rentoina vasten arkun kapeaksi muotoiltua päätyä. Kookkaita jalkateriä koristivat syville nirhaumille potkitut cowboy-saappaat, joiden läpikastuneesta nahasta levisi omanlaisensa makeahko tuoksu.
Nainen katseli liikkumatta makaavaa miestä aikansa ja nousi sitten aloiltaan. Hän haparoi vauhtiaan kiihdyttävän junan liikkeitä myötäillen lähemmäs. Vaunun etusosaan sijoitetusta lampusta kajastava kellertävä valo riitti nipin napin. Nainen kumartui arkun ylle, sipaisi tummia suortuviaan korvan taakse ja katsoi miestä hieman tarkemmin. Kalpeat, miehisellä tavalla hieman kulmikkaat ja jollain lailla kovia kokeneen oloiset kasvot peittyivät alaosastaan tiheään partaan ja viivamaisen suun sekä kapeiden huulien muotoja ympäröiviin viiksiin. Turvonnut vasen silmänympärys oli laikuttunut violettiin ja tummansiniseen vivahtavin sävyin, senkin nainen tiesi, vaikkei erottanut mustelmaa nyt kunnolla näin heikossa valaistuksessa.

Nainen laski kätensä miehen karkealle siilitukalle ja silitti sitä hennosti, melkeinpä koskettamatta.
Kalpea mies ei hievahtanut. Hieman hiusrajan alla, ohimolla oikealla puolen otsaa, oli pintapuolisesti siistitty ampumahaava. Veri oli lakannut jo tunteja sitten juoksemasta. Nainen veti käden pois kuin peläten miehen heräävän. Hän antoi katseensa vaeltaa miehen rinnalla. Takinkauluksilla ja rinnuksilla oli tummina pirskoutuneita veriroiskeista. Numeroa tai paria liian pienen farkkutakin napinrakosista pilkotti likainen t-paita, se oli kai ollut vuosia sitten puhtaan valkoinen. Rinnan hapertuneessa tekstissä luki Jack Daniel´s Distillery, nainen muisti, vaikka kirjaimet eivät olleetkaan nyt näkösällä. Kämmenet, tai paremminkin niiden pitkät ja arpiset sormet, oli ristitty yhteen navan tuntumaan. Nainen kumartui vieläkin lähemmäs. Hän tunsi nyt miehestä irtoavan tuoksun, eikä ollut vieläkään varma pitikö siitä. Se oli voimakas sekoitus hikeä, tupakkaa, kuivunutta verta ja muutaman päivän vanhaa Pradan partavettä. Sormien yläpinnoille oli kasvanut hämmästyttävän pitkiä vaaleita karvoja, ja paksut verisuonet risteilivät tummina matoina kämmenselällä. Kaikkea kummallista sitä tulikin ajatelleeksi, nainen tuumasi ja nojautui vaistomaisesti taaksepäin. Katse valui miehen lantiolle ja seisahtui siihen melkein tarpeettomankin pitkäksi toviksi. Kunnes nytkähti taas uudelleen liikkeelle ja jatkoi matkaansa voimakkailta vaikuttaville reisille – semminkin mitä likaisten farkkujen läpi nyt pystyi päättelemään – ja taas takaisin ylös pysähtyen tuuhein vedoin piirtyneisiin kulmakarvoihin. Ne ulottuivat nenän yllä melkein yhteen. Naisen teki mieli koskettaa miehen otsaa ja nenää, silittää noita kulmia, mutta vaisto teki tenän. Hän päätteli katselleensa nyt riittävästi. Vaunun voimakas heilahdus oli sysätä hänet arkussa makaavan päälle. Nainen tukeutui seinään ja horjahteli sitten takaisin lattialle laskemansa vihon luo. Hän siirsi tuolia metrin verran lähemmäs valopistettä, istuutui ja sytytti savukkeen. Ei hän sitä kunnolla poltellut, ei edes vetänyt henkeensä, mutta jotenkin se vaan vaikutti kuuluvan nyt asiaan, istuvan tähän tunnelmaan ja nimenomaiseen hetkeen.
Päiväkirjamerkintöjen aloitusrivi olisi voinut kuulua melkeinpä kenelle tahansa kahdeksantoistavuotiaalle naisenalulle. Jatko ei ehkä niinkään.