Vierros, Tuure

Synnyinaika

Synnyinpaikka

Asuinpaikkakunta tai -paikkakunnat

Kuolinaika

Koulutus tai tutkinto

Tekijän käyttämä kieli

Kansallisuus

Maakunta-alue

Teokset

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Nimi

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Kirjailijan omat sanat

Suomen Kirjailijaliiton jäseneksi minut hyväksyttiin Runebergin päivänä 1962. Vuonna 1968 olin perustamassa Helsingin Kirjailijoita, joiden puheenjohtaja olin 1970-71.
Asevelvollisuuteni suoritin 1952-53. Reservissä ylennys vänrikiksi 1953, luutnantiksi 1961, yliluutnantiksi 1971.

Elämäkertatietoa

Yo Kankaanpään yhteislyseo 1948
Fil. kand. Helsingin yliopisto1952
Historian ja yhteiskuntaopin opettaja Äänekosken yhteiskoulu 1953-54
Haminan yhteislyseo 1955-56
Porin lyseo 1956-62
Helsingin suomalainen yhteiskoulu 1962-89

Palkinnot:
Porin kaupungin kirjallisuuspalkinto 1960, 1962
Nortamo-palkinto 1966
Uuden Kirjakerhon tunnustuspalkinto 1982
I palkinto Kalevalan juhlavuoden toimikunnan ja Suomen Kansallisteatterin järjestämässä Kalevalan juhlavuoden näytelmänkirjoituskilpailussa 1985
Suomen Maakuntakirjailijain palkinto 1992

Harrastuksena liikunta ja lukeminen

Kirjailijan tuotantoon liittyvää lisätietoa

Ikuinen kaupunki. Esseitä. Kirjayhtymä 1991

Vaalivuodet: muisteluita pääasiassa vuosilta 1952-1962. Edico 2006

Tekstinäyte

Eräänä sunnuntaisena viinaehtoona myöhään marraskuussa menin sinne, Saliinin Riina-vainaan mökille. Taivas oli kirkas ja tähdet tuijottivat terävästi. Muuten olisi ollut säkkipimeää. Pikku pakkanen pani sannan rohisemaan kengänpohjissa. Olin jonkun verran juovuksissa ja olevinani enemmänkin. Humalasta huolimatta olin hermostunut, jännittynyt, sydänkin takoi rinnassa niin, että kylkiluut kumisivat. Taisin pelätäkin. Seruako? Seruako minä pelkäsin? Eihän mies pelkää yhtä huoraa. Vai pelkääkö?
Jyskytin ovea. Tuvassa oli valoa, koputin ikkunaan. Salusiini siirtyi vähän, Seru, mutta eihän se minua näe tänne pimeään.
- Kuka siellä? Seru kysyi.. - Manta nukkuu kamarissa.
- Paskat minä Mantoista, sanoin. - Sinua minä tulin katsomaan. Minä olen Iisu, vanha ystäväsi.. Avaa ovi, olethan sinä muillekin avannut.
Tuli ihan hiljainen hetki.. Tajusin selvästi tumman, halkeilleen hirsiseinän, vinoon painuneen porraslankun ja lautaoven, joka naristen avautui. En nähnyt mitään, mutta Serun ääni sanoi pimeydestä:
- Ole hiljaa, ettet herätä Mantaa.
Astuin yli kynnyksen ja sanoin:
- Vai on Mantalla vapaa yö. Nyt on sitten sinun vuorosi. Missä se kakara on?
Pöydällä paloi kynttilä. Sen valossa näin pienen tuvan, ihmeen siistin ja kodikkaan. Sänky nurkassa, pöytä, pari tuolia, lullu lattialla, ja siellä se makasi, lapsi, ja äännähti unessaan häiriintyneenä. Näin Serun, sen kalpeat kasvot, siististi kammatun tukan, tummat, surulliset silmät ja suun, joka sanoi:
- Täällä ei ole mitään kakaraa, ja jos sinulla, Iisu, on minulle jotakin asiaa, niin tule päivällä, tule selvänä, tule vaikka pyhänä kirkon jälkeen. Ja nyt mene.
Kielelläni pyöri jotakin huorasta ja siitä, että minäkin yhä miehestä kävisin, mutta en saanut sitä sanotuksi. En edes huomannut, miten jouduin ulos, mutta siellä vain olin marraskuisessa pikkupakkasessa terävinä tuikkivien tähtien alla.
»Tule päivällä, tule selvänä, tule pyhänä kirkon jälkeen», soi korvissani kuin jokin laulu. Kirosin puoliääneen ja sylkäisin.
- Saatanan huora, sanoin, mutta en tarkoittanut sitä.
En mennyt sunnuntaina kirkon jälkeen enkä vielä seuraavanakaan sunnuntaina, mutta levottomuuteni kasvoi yhä. Ristiriitaiset ajatukset raastoivat mieltäni. Rakensin suunnitelmia ja hylkäsin ne. Kun pestauduin Nirkolle olin kostoaikeissa, vaikka en tarkoin tietänyt, mitä kostaisin, milloin, miten ja kenelle. No, Nirkon isännälle joka tapauksessa. Tappaisinko sen? Miksi? Mitä siitä hyötyisin? Toden totta, Siperiaan joutuminen ei minua ollenkaan houkutellut. Löisinkö sitä? Vanhaa miestä, sehän olisi naurettavaa, vaikka en ollut varma, etten olisi siinä yrityksessä saanut itse selkääni. Nirkon Pratun kanssa ei ollut leikkimistä. En päässyt puuhun enkä pitkään, kunnes kohtalo alkoi viedä asioita omaan suuntaansa.
Joulukuun alussa satoi pysyvän lumen. Sunnuntaiehtoona - se oli kolmas päivä joulukuuta 1876 - tulin kotitorpalta, jota velimies Jussi nyt hallitsi. Jussilla oli sahtia. Me joimme ja äitimuori motkotti. Sitä se teki melkein aina. Isän kuoleman jälkeen se oli vähitellen tullut sellaiseksi. Varsinkin minun juomiseni oli sillä alituisena vaivana.
- Kylällä puhutaan, että semmonen se on Haaviston Iisu, sanoi.
- Vai puhutaan, sanoin.
- Puhutaan siälä muutaki, sanoi.
- Vai puhutaan.
- Puhutaan, että se Serun poika olis sun.
- Vai puhutaan semmoistakin.
- Itte kai asias tiärät.
- Niin tiedän.
Kyllä piti olla kaunista. Maailma oli kuin hunnutettu morsian, kun tallustelin kotitorpalta Nirkolle päin. Lunta oli puolen korttelin verran, juuri ja juuri rekikeliksi. Untuvankevyenä se lepäsi puiden oksilla, aidoilla, katoilla. Jälkiä ei vielä ollut paljon eikä hevoskakkoroita tiellä. Talvi oli uusi ja puhdas kuin koskematon impi. Sahtihumala humisi päässäni, ja juuri silloin minun oli hyvä olla.


(Taivaassa torpan maa 1976)

Lähteitä ja viittauksia

Syväoja, Hannu: Loukkauskivistä tangenttibussoliin: Tuure Vierroksen kirjailijantie 1959-1986. Tampereen yliopisto 1988