Suojaava taivas

Hän heräsi, avasi silmänsä. Huone ei hänelle paljon merkinnyt; hän oli vielä liian syvällä olemattomuuden tilassa, josta juuri oli havahtunut. Hänellä ei ollut sen paremmin halua kuin voimiakaan määrittää asemaansa ajassa ja paikassa. Hän oli vain jossakin, oli palannut ei mistään, matkannut halki mittaamattomien maiden ja mantujen; hänen tajuntansa keskipisteenä oli rannaton alakuloisuus, kuitenkin rauhoittava tuttuudessaan. Muuta lohtua hän ei kaivannutkaan. Hän makasi hetken aivan liikkumatta, täysin rentona, täysin tyytyväisenä, ja vaipui sitten keveään, hetkelliseen uneen, jollainen yleensä seuraa pitkän ja perinpohjaisen nukkumisvaiheen jälkeen. Sitten hän avasi äkkiä silmänsä uudestaan ja vilkaisi rannekelloaan. Se oli pelkkä opittu refleksi, eikä hän tullut juuri hullua hurskaammaksi nähtyään paljonko kello oli.