Vieraita kotikadulla

VIERAITA KOTIKADULLA


Kesäiseen aikaan minusta tuntui, että ruohonleikkurin tai ainakin kastelulaitteen ääni kuului jatkuvasti. Vielä myöhään illallakin, maatessani sängyssäni, kuului avoi­mesta ikkunasta vihreän verhon takaa aina sama tuttu: tsut, tsut, tsut.
Meilläpäin kadut talojen välissä olivat leveät ja jokai­sella asukkaalla oli oma suuri pihansa. Pihoja erottavat orapihlaja-aidat olivat matalia. Niiden takaa näkyi hy­vin mitä missäkin puuhattiin. Esimerkiksi pelattiin sul­kista tai krokettia. Pihoilta huudeltiin tervehdyksiä. Ja joskus minusta tuntui että aidat olivat aivan turhat, kun jatkuvasti perheitä loikki yli rajojen. Martikaiset ainaisi­ne hammaslääkärivitseineen, sitten Eriksonit ja aina iloiset Pölkit. Heiskaset olivat autokauppiaita, meidän perheemme puolestaan jankutti purjelennon saloista. Kaikki sanoivatkin, että meilläpäin oli hyvin turvallista. Ei ollut salaisuuksia. Ei epäilyksen häivää. Aina turvalli­nen nurmikon ja grillin haju.
Vain kadun viimeinen talo oli mörskä. Se oli kaksi­kerroksinen, kun muut alueen talot olivat tasakattoisia ja yksikerroksisia. Se oli haalean keltainen kun muut olivat valkoisia. Talon pihamaa oli pitkän heinikon val­taama ja kaikenlaiset puurakennelmat, joita heinikon seasta törrötti, olivat maalinsa menettäneitä ja lahon näköisiä. Talon asujaimisto vaihtui taajaan, eikä siellä asuva väki koskaan vieraillut meidän muiden luona. Jos­kus kun isäni istui iltaa valkoisessa puutarhatuolissa ja joi, hän kirosi miksei koko taloa purettu.
- Pian siinä on taas uusi roskajoukko, hän tapasi sanoa.
Äiti sanoi ettei viina sopinut isälle, sillä hän poltti silloin pitkiä savukkeitaan ja saattoi olla hirveän vihai­nen. Kerrankin hän tuli huoneeseeni tupakka suussa äksyilemään. Mutta se ei ollut vakavaa, aina hän pyysi jälkeenpäin anteeksi, selittäen että hänellä oli töissä ko­vasti paineita.
Elokuussa valkoinen pakettivolkkari ajoi mörskän pi­haan ja vähiä tavaroita nosteltiin autosta pihamaalle. Me lapset pyöräilimme ilta-auringossa talon editse edes­takaisin ja koetimme nähdä uuden väen. Ruohonleik­kurit surisivat takanamme kun ränsistyneen lauta-aidan raoista näimme naisen, jolla oli kaulassaan kauheasti koruja. Näimme myös lihaksikkaan ja mustatukkaisen miehen painimassa jääkaapin kanssa. Sitten oli musta­tukkainen poika, joka asteli heinikon keskellä meihin vilkuillen, heilutellen molempia käsiään niin että ympä­rillä auringon kultaama heinikko taipui. Me leikimme silloin että talossa asui kummitusperhe.
- Ne tulee ja syö teidät, me huusimme toisillemme talon pihamaan rajalla ja juoksimme kauhusta kirkuen pakoon.
Vanhempamme, jotka leikkiämme seurasivat, nau­roivat silloin kotipihoissa.
Kului muutama viikko ja helteinen elokuu ajoi meitä joka päivä uimaan. Minä melkein unohdin uudet naa­purit kunnes tuli yö, jolloin naisen huuto herätti kaikki. - Anna sen lapsen olla, anna olla, kuului kerta toisensajälkeen. Lähdin silloin pihamaalle, jossa sain pian nähdä poliisien vilkkuvalon. Näin aamutakkisia naapureita kuisteilla, tummia hahmoja liikkui tiellä. Kaiken kes­kellä oli kirkkaasti valaistu kummitustalo. Jäin pyjamas­sani ojanpenkalle ja sora tunki varpaitteni lomista. Nyt heidät varmasti ajetaan pois, ajattelin.
Sitten tunsin tönäisyn rinnassani ja putosin ojanpoh­jalle. Näin mustatukkaisen pojan ylläni; tunsin hien hajun, pojan silmät olivat valtavan suuret ja pyöreät. Koetin nousta ylös mutta hän oli vahva: hän piteli minua yhdelläkin kädellä ojanpohjalla. Toisella hän kääri hihansa. Hämärässäkin näin, että iholla oli valkea jälki.
- Se sika tumppas muhun, hän sanoi.
Enää en ponnistellut vastaan. Annoin hänen siinä riehua. Nyyhkyttää. Väännellä kasvojani. Kiskoa kor­viani ja tunkea ojanpientareen kuraa suuhuni. Katselin vain ylös elokuiselle taivaalle, joka oli valojen välkettä täynnä. Tunsin hieman ylpeyttä siitä etten ikinä tuolla tavoin nostaisi paitaani: ikinä en näyttäisi paikkaa missä minun valkea jälkeni oli. Se oli eri asia.