Teoksen nimi. Mikäli teos on julkaistu useammalla nimellä, näytetään ensimmäisen julkaisun nimi.
Kahden ja yhden yön tarinoita
Tyyppi
romaanit
Tekijän nimeä klikkaamalla löydät teoslistauksen ohella lisätietoa kirjailijasta.
kuvaus
Romaani on pirstaleinen, kollaasimainen kuvaus turkulaisesta lähiöstä ja sen asukkaista. Tarinassa kohtaa kolmisenkymmentä ihmistä, monet heistä kolmenkympin kriisissä. He yrittävät löytää omaa itseään ja merkitystä elämäänsä: kuka minä olen, tämäkö minusta on tullut, tässäkö tämä oli, elämä? Toiset muistelevat nuoruuttaan nostalgisesti, toiset eivät osaa päästää irti, vaan jatkavat epätoivon vimmalla, säälittävästi samaan tyyliin kuin kaksikymppisinä, toiset taas pakenevat yliseksuaalisuuteen. Pirstaleiset tarinat nivoutuvat yhteen, ihmiskohtalot lomittuvat ja tarinasta toiseen toistuvat samat motiivit: putominen ja makeiset. Keskeisiksi teemoiksi nousevat yksinäisyys, eksyksissä oleminen ja etsintä.
(Laura Norris/ Sanojen aika)
”Kaikki on vasta alussa, nuoli nousussa, kärjessään koettelematon teräs, viattomuutta teeskentelevä, aidosti kirkas.”
Riku Korhosen ainutlaatuinen aikalaisromaani on pääasiassa lähiöympäristöön sijoittuvien episodimaisten ja toisiinsa nivoutuvien kertomusten kudelma. Lähiöstä muodostuu konkreettista ympäristöä laajempi vertauskuva historiallisen perinteen sirpaloitumisesta ja ohenemisesta. Toisaalta lähiö näyttäytyy myös tarinoiden kasvualustana, merkityksellisenä paikkana, jossa kohtalot risteytyvät. Rakkauden, rakkaudettomuuden ja kuoleman ehdottomuus ovat ihmisissä läsnä kaikkialla. Moduuli-figuureilla oli arkkitehtien piirustuksissa sädekehät. Hienovaraisin maagisin ja tutkituin elementein Korhonen laajentaa suomalaisen proosakirjallisuuden usein melko kapeaa kuvausta lähiöistä sosiaalisten ongelmien täyttäminä, ikävystyttävinä ja kulttuurittomina slummeina. Kerronnan sävy vaihtuu taitavasti nostalgiasta ironiaan tai groteskista runolliseen. Riku Korhonen ammentaa Douglas Couplandin tapaan nopeasti vanhenevasta populaarikulttuurista, Raymond Carverin perinnöstä, mutta toisaalta myös Samuel Beckettin tyyliin mustan huumorin ryydittämistä olemassaolon perustilanteista.
(Sammakko)
”Kaikki on vasta alussa, nuoli nousussa, kärjessään koettelematon teräs, viattomuutta teeskentelevä, aidosti kirkas.”
Riku Korhosen ainutlaatuinen aikalaisromaani on pääasiassa lähiöympäristöön sijoittuvien episodimaisten ja toisiinsa nivoutuvien kertomusten kudelma. Lähiöstä muodostuu konkreettista ympäristöä laajempi vertauskuva historiallisen perinteen sirpaloitumisesta ja ohenemisesta. Toisaalta lähiö näyttäytyy myös tarinoiden kasvualustana, merkityksellisenä paikkana, jossa kohtalot risteytyvät. Rakkauden, rakkaudettomuuden ja kuoleman ehdottomuus ovat ihmisissä läsnä kaikkialla. Moduuli-figuureilla oli arkkitehtien piirustuksissa sädekehät. Hienovaraisin maagisin ja tutkituin elementein Korhonen laajentaa suomalaisen proosakirjallisuuden usein melko kapeaa kuvausta lähiöistä sosiaalisten ongelmien täyttäminä, ikävystyttävinä ja kulttuurittomina slummeina. Kerronnan sävy vaihtuu taitavasti nostalgiasta ironiaan tai groteskista runolliseen. Riku Korhonen ammentaa Douglas Couplandin tapaan nopeasti vanhenevasta populaarikulttuurista, Raymond Carverin perinnöstä, mutta toisaalta myös Samuel Beckettin tyyliin mustan huumorin ryydittämistä olemassaolon perustilanteista.
(Sammakko)
Kirjallisuudenlaji
Tapahtumapaikat
Alkukieli
Tekstinäyte
D i o r a a m a
Pienen pohjoiseurooppalaisen rannikkokaupungin kahvilamiljöö henkii vaurauden, yksilöuskon ja hivenen kouristuksenomaisen ajanmukaisuuden tuntua. On huhtikuu. Suurista ikkunoista lankeava kirurgisen terävä auringonvalo korostaa sisustuksen pelkistettyä luonnetta. Kiiltelevällä tiskillä voisi käynnistää ohitusleikkauksen. Modernin puhdaslinjaisesti sommitelluista sisustusmateriaaleista roiskeet pyyhkiytyvät reippaan suurpiirteisillä ja laajakaarisilla liikkeillä, joilla paikan nuori henkilökunta palvelee asiakkaitaan. Näinä varhaisen iltapäivän tunteina latte- ja espressokupit höyryävät. Viereisessä pöydässä kilahtaa punaviinilasi. Eloisaa puheensorinaa vaimentava, intiimisti jatsahtava ambient-äänimatto levittäytyy huoliteltujen ja ilmaisuvoimaisten päiden taustaksi. Päissä on aivot, aivoissa uniikki persoona, ehkä useitakin. Naurua. Eleitä. Viestintää. Jokainen yksityiskohta vahvistaa niin yksilöllisiä kuin yhteisöllisiäkin syövereitä näkymättömiin verhoavaa vaikutelmaa olemassaolon hallittavuudesta ja tarpeiden kertakaikkisesta tyydytettävyydestä. Silmät puoliummessa sielun elukkapuoli kellahtaa hetkeksi ja paljastaa suojattomat paikkansa rapsuteltaviksi, ainakin teeskentelee tekevänsä niin.
Viereisessä pöydässä kilahtaa taas. Kellertävään retrohenkiseen Puma-huppariin ja lököttäviin farkkuihin pukeutunut mustapipoinen nuorukainen hörppii viiniä, puhuu Nokiaansa, polttelee sikaria, selailee kiiltäväpaperista elämäntapalehteä, kauhoo makeisia ja heiluttelee trenditossujaan, kaikkea tätä samanaikaisesti. Vaivattoman näköisesti hän piiskaa elimiään suorituskyvyn äärirajoille.
Nuorukainen kääntyy katsomaan minua, ja näen hänen täyttäneen nelisenkymmentään noin vuosikymmen sitten. Kasvojen ikäfysiologian ja muun olemuksen ristiriita on riipaisevan kaunis: silmien ympärillä ja suupielissä uurteet kertovat pitkälle edenneen hajoamisprosessin raivoavan ruumiissa, joka ruhjovalta ajalta suojautuakseen piiloutuu nuorisomuotiin kuin hauraaseen munankuoreen. Parin vuoden päästä mies katsoo nykyisestä itsestään otettuja kuvia ja ajattelee näyttävänsä niissä naurettavalta, ellei ajattele niin jo nyt. Hän hymyilee minulle ystävällisesti. Näen hänet välähdyksenomaisesti autiossa kahvilassa, ylävartalo hupparissa retkottavana, pää trendilehdelle painuneena, puhelin syliin vaienneena, ja hymyilen takaisin. Ehdin kääntää kasvoni, ennen kuin tuntemus alkaa, nyt vasemmasta suupielestä. Painan kämmeneni kasvoilleni, pitelen niitä siinä, aloillaan.
Pienen pohjoiseurooppalaisen rannikkokaupungin kahvilamiljöö henkii vaurauden, yksilöuskon ja hivenen kouristuksenomaisen ajanmukaisuuden tuntua. On huhtikuu. Suurista ikkunoista lankeava kirurgisen terävä auringonvalo korostaa sisustuksen pelkistettyä luonnetta. Kiiltelevällä tiskillä voisi käynnistää ohitusleikkauksen. Modernin puhdaslinjaisesti sommitelluista sisustusmateriaaleista roiskeet pyyhkiytyvät reippaan suurpiirteisillä ja laajakaarisilla liikkeillä, joilla paikan nuori henkilökunta palvelee asiakkaitaan. Näinä varhaisen iltapäivän tunteina latte- ja espressokupit höyryävät. Viereisessä pöydässä kilahtaa punaviinilasi. Eloisaa puheensorinaa vaimentava, intiimisti jatsahtava ambient-äänimatto levittäytyy huoliteltujen ja ilmaisuvoimaisten päiden taustaksi. Päissä on aivot, aivoissa uniikki persoona, ehkä useitakin. Naurua. Eleitä. Viestintää. Jokainen yksityiskohta vahvistaa niin yksilöllisiä kuin yhteisöllisiäkin syövereitä näkymättömiin verhoavaa vaikutelmaa olemassaolon hallittavuudesta ja tarpeiden kertakaikkisesta tyydytettävyydestä. Silmät puoliummessa sielun elukkapuoli kellahtaa hetkeksi ja paljastaa suojattomat paikkansa rapsuteltaviksi, ainakin teeskentelee tekevänsä niin.
Viereisessä pöydässä kilahtaa taas. Kellertävään retrohenkiseen Puma-huppariin ja lököttäviin farkkuihin pukeutunut mustapipoinen nuorukainen hörppii viiniä, puhuu Nokiaansa, polttelee sikaria, selailee kiiltäväpaperista elämäntapalehteä, kauhoo makeisia ja heiluttelee trenditossujaan, kaikkea tätä samanaikaisesti. Vaivattoman näköisesti hän piiskaa elimiään suorituskyvyn äärirajoille.
Nuorukainen kääntyy katsomaan minua, ja näen hänen täyttäneen nelisenkymmentään noin vuosikymmen sitten. Kasvojen ikäfysiologian ja muun olemuksen ristiriita on riipaisevan kaunis: silmien ympärillä ja suupielissä uurteet kertovat pitkälle edenneen hajoamisprosessin raivoavan ruumiissa, joka ruhjovalta ajalta suojautuakseen piiloutuu nuorisomuotiin kuin hauraaseen munankuoreen. Parin vuoden päästä mies katsoo nykyisestä itsestään otettuja kuvia ja ajattelee näyttävänsä niissä naurettavalta, ellei ajattele niin jo nyt. Hän hymyilee minulle ystävällisesti. Näen hänet välähdyksenomaisesti autiossa kahvilassa, ylävartalo hupparissa retkottavana, pää trendilehdelle painuneena, puhelin syliin vaienneena, ja hymyilen takaisin. Ehdin kääntää kasvoni, ennen kuin tuntemus alkaa, nyt vasemmasta suupielestä. Painan kämmeneni kasvoilleni, pitelen niitä siinä, aloillaan.
Julkaisuissa alkukielinen julkaisu, 1. suomenkielinen julkaisu, eri käännökset ja mahdolliset muut käännökset.
julkaisut
Alanimeke
romaani
Ensimmäinen julkaisu
kyllä
Ilmestymisaika
Sivumäärä
261
Kustantaja
Kieli
Lisätietoja
Otteita teoksesta käännetty englanniksi julkaisussa Books from Finland 1/2004. Kääntäjä David Hackston.