Yliopistoretki
Tyyppi
novellit
Tekijän nimeä klikkaamalla löydät teoslistauksen ohella lisätietoa kirjailijasta.
Kirjallisuudenlaji
Alkukieli
Tekstinäyte
Kuljin miehen ja pojan kanssa alas rantaan. Järvellä oli usvaa. Pitkän laiturin molemmin puolin oli kiinnitettyinä harmaita virastoveneitä, jotka kuuluivat yliopistolle. Seisoimme hetken laiturilla katselemassa ympärillemme. Erotin rannalla vierellämme toisen laiturin ja sillä istuvan onkimiehen, jonka kasvoja sumu esti minua näkemästä.
Erotin vavan kajastuksen ja jopa siiman himmeän kiillon. Tunsin miehen asennon täysin. Hän oli tyytyväinen: käsitin, että tuossa hänen kuului olla. Olin viime viikolla pessyt hänen takkinsa ja kammannut eilen parran. Olin parkaista ääneen sillä halusin koskettaa häntä, mutta viime hetkellä muistin veden äärellä liikkujien yhteisen säännön: onkimiehille ei koskaan huudeta.
Pieni poika, hänen isänsä ja minä istuimme veneeseen ja läksimme ajamaan. Perämoottori kuljetti meidät ripeästi järven selälle. Usva haihtui. Auringonnousun tai -laskun ihaniksi kultaamat petäjänrungot vilistivät rannoilla sivuitsemme. Ajoimme kovaa, sillä vene oli harmaasta ulkomuodostaan huolimatta tehokas, ja meillä oli kiire. Olihan poikkeamamme retkiohjelmasta oikeastaan hieman luvaton.
Nousimme kohta vastarannalle. Vetäisimme veneen yhdessä rantaan, sen verran että se ei karkaisi, ja läksimme tutustumaan maastoon. Meistä tuntui, että jotain erikoista täällä varmasti tuli olemaan, eikä tilausbussista jääminen pelottanut minua yhtään. Pystyinhän tarvittaessa palaamaan kotiin vaikka jollakin vakiovuorolla. Savolaista maata se oli tämäkin sudenmarjoineen ja ketunleipineen. Ei puhettakaan pähkinäpuulehdoista, mutta sieviä nuoria kuusia oli paljon. Repäisin paitani helmasta pari kangaskaistaletta ja merkitsin kaksi tuuheinta joulua varten. Kauniille havuille oli muutenkin aina käyttöä.
Kuljeskelin tarkastellen hyviä mustikkapaikkoja, kunnes havaitsin eksyneeni muista. Harhailin kauniskylkisten petäjien lomassa, löytämättä miestä ja poikaa, joiden mukana olin tänne tullut. Näin kaukana puiden lomassa pilkottavan talon, joka näytti valoisalta, kodikkaan ruutuikkunaiselta kartanolta, mutta en lähtenyt sinne päin, vaikka emäntä valkoisessa esiliinassaan vilkutti minulle pihalta. Minun oli päästävä takaisin omin neuvoin.
Kun löysin tieni veneen luo rantaan, oli talvi. Pakkaslumi oli hatuttanut karhun- ja koiranputket kimaltavasti. Nousin veneeseen ja käynnistin perämoottorin, vene liukui jäätyneen veden pinnalla kuin kelkka ja vieläkin kevyemmin kuin äsken kesän sulassa. Järvi oli edelleen tuttu, vaikka huomasin, että olin yllättäen lähestymässä Riistavettä ja olin näin ollen matkalla Kuopiosta oikeaan suuntaan kotiani päin.
Erotin vavan kajastuksen ja jopa siiman himmeän kiillon. Tunsin miehen asennon täysin. Hän oli tyytyväinen: käsitin, että tuossa hänen kuului olla. Olin viime viikolla pessyt hänen takkinsa ja kammannut eilen parran. Olin parkaista ääneen sillä halusin koskettaa häntä, mutta viime hetkellä muistin veden äärellä liikkujien yhteisen säännön: onkimiehille ei koskaan huudeta.
Pieni poika, hänen isänsä ja minä istuimme veneeseen ja läksimme ajamaan. Perämoottori kuljetti meidät ripeästi järven selälle. Usva haihtui. Auringonnousun tai -laskun ihaniksi kultaamat petäjänrungot vilistivät rannoilla sivuitsemme. Ajoimme kovaa, sillä vene oli harmaasta ulkomuodostaan huolimatta tehokas, ja meillä oli kiire. Olihan poikkeamamme retkiohjelmasta oikeastaan hieman luvaton.
Nousimme kohta vastarannalle. Vetäisimme veneen yhdessä rantaan, sen verran että se ei karkaisi, ja läksimme tutustumaan maastoon. Meistä tuntui, että jotain erikoista täällä varmasti tuli olemaan, eikä tilausbussista jääminen pelottanut minua yhtään. Pystyinhän tarvittaessa palaamaan kotiin vaikka jollakin vakiovuorolla. Savolaista maata se oli tämäkin sudenmarjoineen ja ketunleipineen. Ei puhettakaan pähkinäpuulehdoista, mutta sieviä nuoria kuusia oli paljon. Repäisin paitani helmasta pari kangaskaistaletta ja merkitsin kaksi tuuheinta joulua varten. Kauniille havuille oli muutenkin aina käyttöä.
Kuljeskelin tarkastellen hyviä mustikkapaikkoja, kunnes havaitsin eksyneeni muista. Harhailin kauniskylkisten petäjien lomassa, löytämättä miestä ja poikaa, joiden mukana olin tänne tullut. Näin kaukana puiden lomassa pilkottavan talon, joka näytti valoisalta, kodikkaan ruutuikkunaiselta kartanolta, mutta en lähtenyt sinne päin, vaikka emäntä valkoisessa esiliinassaan vilkutti minulle pihalta. Minun oli päästävä takaisin omin neuvoin.
Kun löysin tieni veneen luo rantaan, oli talvi. Pakkaslumi oli hatuttanut karhun- ja koiranputket kimaltavasti. Nousin veneeseen ja käynnistin perämoottorin, vene liukui jäätyneen veden pinnalla kuin kelkka ja vieläkin kevyemmin kuin äsken kesän sulassa. Järvi oli edelleen tuttu, vaikka huomasin, että olin yllättäen lähestymässä Riistavettä ja olin näin ollen matkalla Kuopiosta oikeaan suuntaan kotiani päin.