Pojanpoika uskoo Leniniin

Eräänä kauniina kevätaamuna muutamia vuosia sitten kaupunkiin tuli kävellen raskain askelin leveäharteinen kulkuri, joka edellisenä syksynä oli lähtenyt pienestä kotikylästään Pohjanmaan lakeuksilta maailmalle onneaan etsimään.

Hän uhrasi ainoat rahansa kahviin ja tupakkaan ensimmäisessä kuppilassa, jonka kaupungissa tapasi, ja ryhtyi etsimään työtä. Onni ei ollut hänelle myötäinen ja hän sai viettää ensimmäisen yönsä puiston penkillä, mutta jo seuraavana päivänä hän oli lapio kädessä suurella rakennustyömaalla. Ja ensimmäisen tilinsä saatuaan hän vuokrasi itselleen asunnon. Heikki Lampiselta, joka muutamia kuukausia aikaisemmin oli samalla työmaalla joutunut tapaturman uhriksi.

Tätä pientä huonetta hän hallitsi vieläkin, vaikka olisi varojensa puolesta voinut jo aikoja sitten muuttaa parempaa asuntoon. Leikillään hän selitti, että kun tuohon oveen tuli kerran ryypyspäissään hankittu nimikilpi naulatuksi niin lujaan, ettei lähde irti muuta kuin kirveellä, niin mitäpä hän ryhtyy rikkomaan ovea. Olkoon kilpi ovessa ja mies huoneessa. Eikä Lampisellakaan ollut mitään häntä vastaan. Ryypiskelemisenkin hän oli jättänyt ja sen sijaan nyt säästi pankkitililleen ja osteli vaatteita ja kirjoja.

Tuo Pohjanmaan kulkuri, Ville Mäkinen, oli vähitellen kaupunkilaistunut ja kun hän nyt lähti pyhäpukimissaan kaupungille, hän muistutti ulkomuodoltaan enemmän liikemiestä tai virkailijaa kuin raskaan työn raatajaa. Ja olipa hän hankkinut itselleen niin paljon tietojakin, että olisi suoriutunut kunnialla keskustelussa melkein missä seurassa tahansa.