Valtionpalkinto

Tyyppi

novellit
Tekijän nimeä klikkaamalla löydät teoslistauksen ohella lisätietoa kirjailijasta.

Kirjallisuudenlaji

Alkukieli

Tekstinäyte

Jo tilaisuuden alkamisajankohta oli outo, yhdeksältä aamulla. Sen sanottiin olevan järjestelykysymys. Kello ei ollut vielä täyttä kymmentä Hartikaisen seisahtaessa Esplanadin sorakäytävälle kolkon ilottomuuden typerryttämänä. Hän näki loppujen paikalla olleiden poistuvan jykevästä pääovesta ja hajaantuvan tahoilleen.
Kappeliravintolan ulkoterassin porttia avattiin. Hartikainen jättäytyi puistonpenkille välttyäkseen olemasta aivan ensimmäisten joukossa.
Valtioneuvoston juhlahuoneiston ikkunat olivat yhä valaistut; puistokadun vanhat puut, jotka olivat saaneet nuoret lehdet näinä keväisinä päivinä, varjostivat sisätiloja.
Eino oli osunut portaikossa rinnalle, ei vastannut Hartikaisen tervehdykseen, katsoikin vierastavasti. Eino oli heitä, jotka herkässä lapsuudessaan, maailmantajuamisen juuri avauduttua, sisäistivät kansakoululaitoksen interiöörin, pyyhekumin, musteen, puisen kynäpenaalin ja peltisten pystyuunien lämmöntuoksun. Einokin valmistui aikanaan kansakoulunopettajaksi, osti kaupan olleen kansakoulun ja kirjoitti sen puhtaaksi - siinä entisessä veistoluokassa jonka ikkunan edustalla oli Einon tähtikaukoputki. Mutta tuosta oli aikaa. Oliko Eino irtautumassa todellisuudesta?
Saliin kerääntynyt kutsuttujen joukko seurusteli pieninä ryhminä. Yksinoloisemmat silmäilivät rupattelijoita kuin arvaillen, mitä näillä oli toisilleen sanottavaa näin varhain.
Tuli valkotakkista henkilökuntaa tarjottimineen, samppanjalaseissa poreili virkeästi kullankeltainen kuohuviini. Opetusministeri saapui kannoillaan ministeriön virkamies, joka asettui ministerin rinnalle kuulemaan tervehdyssanoja.
Eino oli nytkin sattunut Hartikaisen tuntumaan. Hänen takanaan oli korkea kultakehysteinen peili, sen marmorisella pöytäulokkeella kristallikynttelikkö, joka valaisi Einon takinselustan. Kankaassa erottui kämmenen kokoinen nukkaantunut alue. Sellainen hiertyy ajanmittaan tuolinselustoihin nojailusta. Eino huojui niin kuin ihminen pitempään seisottuaan, mutta se näytti huolestuttavalta: Einon selkämys kosketteli tavan takaa kynttelikön kristallikyyneleitä ja pani ne liikkeeseen.
Maljat kohotettiin. Kristallit heilahtivat kunnolla ja helähtelivät hentoina tiukuina. Silloin Hartikainen kosketti Einoa olalle, kevyesti, mutta Eino vilkaisi häiriintyneenä.
Hartikainen osoitti kynttelikköä.
- Hieno, Eino sanoi.
Mediaväkeä oli paikalla vähän, monikaan ei viitsinyt toimiin näin varhain aamulla. Vain yksi televisioryhmä, josta ei tiennyt mistä luukusta.
Ministeri ryhtyi palkintojen jakoon, virkamies avusti. Eino vaihtoi kehonpainoa yhtenään jalalta toiselle, kristallikyyneleet heiluvat. Hartikainen valmistautui tarttumaan kynttelikköä varresta.
Hartikainen ylitti vuorollaan parketin autiuden, ja kun palasi takaisin, oli ministeristä tullut pelkkä ihminen inhimillisissä aamutoimissaan, kuin Hartikainen varhaisessa aamujunassa matkalla pääkaupunkiin.
Palkittujen ryhmäkuvaan valokuvaaja ei Hartikaista kelpuuttanut. Eino käytiin noutamassa.
Pian tilaisuus päättyikin, väki lähti alas naulakoille.
Ulkoterassin tarjoilija katsoi ikävän tutkivasti, sitten toistamiseen tuodessaan ison oluen. Se oli arkisessa muovimukissa ja maistui karvaalta kylmyydeltä. Hartikainen päätti, että toista hän ei tuolta nartulta tilaa.
Hän käveli Pohjois-Esplanadia ylöspäin. Meni kivi kenkään. Oli istuttava penkille, riisuttava kenkä.
Vanhan Kellari oli tyhjä ja hämärä, Hartikainen valitsi pöydän sivummalta ja päätti syödä jotakin, ehkä salaattilautasen.
Tarjoilija käyttäytyi kerrassaan tylysti, melkeinpä vihamielisesti. Saatuaan viimein pyytämänsä listan Hartikainen työnsi sen luotaan ja alkoi tutkia junien lähtöaikoja.
Seuraavalle oli jo kiire.
Asemahallissa Hartikainen oli jo hieman hiessä. Aikaa junan lähtöön oli kuitenkin sen verran, että ennättäisi nauttia grillimakkaran. Niin hän teki, seisaaltaan, sinappia tipahti takinliepeelle. Makkaraa haukkaillessa muistuivat varhaisaamuiset mielikuvat: Hartikainen nauttimassa lounasta tutussa seurassa viihtyisässä ravintolassa. Sopivasti viritettyä taustamusiikkia, kokolattiamatolla äänettömästi liikkuvat tarjoilijaneitoset, häivähdys kiinteän naisvartalon lämpöä tytön täyttäessä lasin jäähdytetyllä valkoviinillä. Ruokaryyppykin, ehdottomasti, jääkuorrutetusta pikarista.
Niin ikävää oli, että Hartikainen toisen luokan lipun ostaneena valitsi kuitenkin ensimmäisen luokan.
Osastossa oli vain yksi matkustaja, toisjalkainen noin kolmenkymmenen ikäinen mies. Hartikainen otti iltapäivälehden esille, selaili lävitse, tarjosi lehteä kanssamatkustajalle. Tämä kiitti. Juna lähti.
Jo Pasilassa toisjalkainenkin oli saanut lehdestä kyllikseen. Mies taivuttautui penkinmyötäisesti kuin vartalollaan sanojaan saatellen:
- Kävisikö Koskenkorva?
Hartikainen siirtyi toisjalkaista vastapäätä.
- Kuntoutukseen menossa, matkustaja selitti. - Kylpylään.
Hartikainen tunsi paikan. Mihinkähän puolet miehen oikeasta jalasta lienee jäänyt? Hän ei katsonut sopivaksi kysyä, eikä hän enempiin ilottomiin seikkoihin halunnut puuttuakaan.
Junailijan hahmo jo näkyi välikössä ovilasin takaa. Se tarkasteli jotakin teknistä laitetta.
Toisjalkaiselle tuli asiaa vessaan, mies keräsi kyynärsauvojaan. Hartikainen kävi avustamaan, avasi tarvittavat ovet ja osastoon palattuaan tunsi herkistyneensä ajatuskuluistaan: Nytkö tuuri oli kääntymässä tänä ilottomana aamupäivänä? Huomaako elämä menetelleensä kohtuuttomasti ja on muuttamassa mielensä suuntaa? Ja vieläpä tämän kaltoin kohtelemansa miehen välityksellä?
Hartikainen ojensi junailijalle toisen luokan lippunsa ja tarjoutui suorittamaan lisämaksun.
Junailija, kuluvan aamupäivän valtion virkamiehiä hänkin, taivutti päätään sen verran että saattoi nähdä kaukolinsseillä.
- Antaa olla.

Osana julkaisua

Ensimmäinen julkaisu

kyllä

Ilmestymisaika

Sivumäärä

8

Kieli