Kesäkeikka

- Sinä lauloit kivasti, sanoi tyttö ja se oli minusta hyvin valittu keskustelunavaus. Siinä pääsin esittämään oikein vaatimatonta, joka mielestäni kuului noihin juttuihin. Saattaisin jopa saada lisää kehuja, joille olin niin kovasti perso.
- Minä olen niillä vaan sellainen kesälaulaja, Sallinen on vakituinen.
- Kyllä minä sen tiedän, sanoi tyttö sillä äänellä, että kokosin haavini ja vaihdoin juttuja.
Teltta-alueella ei meteli ollut yhtään vähentynyt, vaikka suurimmalla osalla joukosta oli jo pelti täysin kiinni. Loput huusivat niidenkin puolesta. Jokunen poliisi seisoi pysäköintialueen laidalla puhalluttamassa sellaisia lavalta tulijoita, jotka kopeloivat autonsa ovea. Poliisiauton takaosassa haukkui kaksi suurta koiraa kumealla äänellä. Niillä oli hetkeä aikaisemmin käyty hiljentämässä pahinta räyhää teltoilla ja ilmeisesti koirien mielestä puuha oli jäänyt kesken.
- Minä pelkään tuommosia, sanoi tyttö ja vetäytyi hieman lähemmäksi minua. Se ei tuntunut lainkaan pahalta, paljas käsivarsi oli lämmin ja tyttö tuoksui hyvältä. Tiedä sitten, miltä hänen nenässään mahtoi tuntua. Hätäpäissäni ja kovalla kiireellä vaihdoin keikan jälkeen puhtaan paidan, jonka olin ottanut varalle. Dödö oli polttanut kainalot punaisiksi ja hyttysmyrkky kirvelsi kasvoja. Sitä oli ollut pakko hölväillä koko ilta itseensä, missään en ollut tavannut niin kiukkuisia otuksia kuin täällä. Ja niin isoja, että pojat väittivät niiden nousevan lentoon läheisellä pienkentältä.
- Ei ne kaikkia syö, poroja ja oululaisia vaan, hymähteli tyttö minun huiteluilleni.
- Sano niille, etten ole oululainen, sanoin ja sekin hymyilytti tyttöä.
Kai tämä kuitenkin sujuu, ajattelin helpottuneena. Siellä lavalla ja siinä onnistumisen huumassa en tullut ajatelleeksi, että mitäs Koivusen poika meinaa. Tässä nyt vaan työntelin tytön pyörää, kai me jonnekin oltiin menossa, jos ei muualle, niin ainakin eteenpäin. Pojilla oli tosin ollut minulle evästykseksi kaiken kokeneitten neuvoja.
- Parin kilometrin päästä kysyt siltä, että antaako se. Tuo Olli käveli yhden kerran kakskytkolme kilometriä ja jäi ilman.
- Ja se oli vaan yhteen suuntaan, vahvisti Olli itse Ralen kertomaa.
Jotenkin se kaikki oli käynyt hieman liian nopeasti. Yleensä tytöillä oli ollut kaikenlaisia kuvioita, jotka piti ensin käydä lävitse. Ne olivat likkakavereilleen luvanneet mennä samaa matkaa, äiti oli sanonut valvovansa, oli kamala päänsärky ja vaikka mitä.
- Ai niin, Kari, sanoin, kun vaitonaista kävelyä oli mielestäni kestänyt liian pitkään.
- Irmeli, tai Inkku, miten vaan.
Olin vähällä ojentaa käteni, mutta tyttö katseli muualle, eikä se kai täällä ollut tapanakaan.
- Ootko Hesasta, hän äkkiä kysäisi.
- En ole, kerroin mistä olin ja tyttö nyökkäsi.
- Hesalaiset ovat leuhkoja, hän sanoi.