Kujanjuoksu

Muistaminen pani hänet nykimään ilmaa, ähkimään vaivautuneesti, sähähtelemään, tempoilemaan kuin marionetti, jäsen jäseneltä.
Kerran hän oli koettanut kirjoittaa tapahtumat muistiin. Se oli virhe: eihän kirjoitettu tuntunut samalta kuin muisteltu. Muisteltu tapahtui nyt, lihassa ja hermoissa - mutta kirjoitettu oli jo irti, kuin ruumiista erilleen leikattu. Ja nimenomaan: tapahtumat olivat hänelle yhä fyysisiä, vanhimmatkin. Ne eivät haaltuneet, siitä hän piti huolen.
Hän napsautti virran eteisen halogeenilamppuun ja nuuhkaisi kanelilla hajustettua meikkivoidetta. Alavatsan ja käsivarsien kipu muuttui paleltavaksi kihelmöinniksi.

Nyt hän kompuroi koulun hiihtokilpailuissa viimeisenä maaliin. Kompuroi avoinna rempsottavissa kannantaussiteissään ja huopatossuissaan. Muilla oli lasikuitusukset, niissä oikeat monot, aina uudet, jalan kasvuvauhdin mukaisesti. Miten niillä riittivät rahat sellaiseen? Naarmuttomiin kaunoluistimiin, lasketteluvehkeisiin, matkoihin Kanarian saarille?
Peukalot jäätyivät märkien lapasten sisällä.
Joskus väsytti jo tässä vaiheessa. Oliko hänessä jokin vika, kun hän näitä seuloi? Oliko hän naurettava?
Jos katsoi itseään etäältä, ulkopuolisen silmin niin tottahan se oli: hän oli omituinen takakenossa eläjä, vanhat kaunat ehdoin tahdoin hartioita painamassa.
Mutta kuka muistaisi sen kaiken, jollei hän? Hän yksin tiesi miltä tuntui olla viimeinen, köyhä ja hävettävä. Hän muisti miltä tuntui käydä vuokrakasarmin yhteissaunassa, kuivata pyykkinsä yhteisessä kuivaushuoneessa, käyttää yhteistä pesukonetta. Saada etelän serkuilta loimiin asti kulutetut farkut, käytetty ylipitkä mekko ja kureutunut paitapusero. Tädin rouvainmallinen käsilaukku. Kaikki eriparia. Ja sitten kevätjuhlaan.