Teoksen nimi. Mikäli teos on julkaistu useammalla nimellä, näytetään ensimmäisen julkaisun nimi.

Irja

Kokoteksti
Linkki vie kokotekstiin Kirjasammon ulkopuolelle.

Tyyppi

romaanit
Tekijän nimeä klikkaamalla löydät teoslistauksen ohella lisätietoa kirjailijasta.

Kirjallisuudenlaji

Alkukieli

Tekstinäyte

Hän oli saanut huoneensa järjestetyiksi ja istahti tyytyväisempänä keinutuoliin. Kova homma oli Irjalla ollutkin, pannessaan kuntoon huoneita. Entinen opettaja oli ollut miehenpuoli eikä ollut välittänyt niin minkäänlaisesta siisteydestä. Tulla outoon paikkakuntaan, outoihin oloihin ja ummehtuneisiin kansakouluhuoneisiin, se ei suinkaan tuntunut hauskalta.

Mutta puuhatessa alkoi Irjasta vähitellen näyttää vähän enemmän kodikkaalta ja hauskemmaltakin. Kun saisi vielä kukkia ikkunalle ja somemmat verhot… Mutta olihan vielä aikaa hommailla ennenkuin koulu alkaisi.

Hän keinutteli tuoliaan ja hyräili jotakin laulunnuottia. Kyllä näytti aika hauskalta, eivätkä ihmisetkään, joita hän oli puhutellut, tuntuneet vastenmielisiltä. Koulurakennus oli melkein uusi, komealla paikalla, korkealla mäellä, josta näkyi kauas kylälle, leveälle joelle ja suurille vaaroille joen toiselle puolelle. Toisesta ikkunasta näki kirkon, tapulin suuret, valkoiset luukut ja kirkkomaan korkean kuusikon. Ei ollut Irja seutua niin suurenmoiseksi osannut kuvitellakaan. Oli luullut, että näin kaukana Pohjolassa jo vastaa Lappi leivätön, että seutu on tasainen ja rämeinen, että vaivaiskoivut ovat pulskimmat puut ja että asukkaat käyvät poronnahkatamineissa. Häntä kummastutti nähdä hyvin viljeltyjä maita, niin kirkkaan sininen taivas ja korkeita vaaroja, jotka muistuttivat mieleen lapsuuden kultaiset päivät…

Hän unohtui katselemaan ulos leveälle joelle, — joka, kuin kaarena kulkien, vuolaana virtaili ja kierteli somia saaria, — vastapäätä oleville kukkuloille, jonne syyskuun aurinko niin kumman kelmeästi paistoi… Olikin yhä niin lämmin ja hauska sää, tuntui kuin kesä vielä kertaisi jälkensä, kuin vielä kerran tahtoisi mieleen painaa ollutta, lyhyttä ilon aikaa. Paikoin jo koivun lehti oli kellastunut, mutta pihlajat punoittivat lehdikköjen keskeltä kuin mansikat mättäistään.

Silmä ihaili seutua, mutta ajatus kiiti kaukana, tuli ja meni. Väliin Irja raskaasti huokasi, väliin hymyili muistoilleen. Hän oli vielä niin nuori. Pari vuotta oli ollut opettajana, sitten kun seminaarista pääsi. Ja hän oli kaunis ja verevä. Sen hän tiesikin hyvin. Sillä hänelle oli niin monet kerrat sitä vakuutettu…

Kaunis! Kaunis! Hän nousi keinutuolista, silmätäkseen kuvastimeen ja vakuuttaakseen itselleen, ettei hän ollut rumentunut matkalla… Kyllä hän oli kaunis…

Olihan hän saanut niin paljon todistuksia kauneudestaan. Aivanhan ne hurjina hölmäsivät kantapäillä seminaarissakin. Melkein poikkeuksetta ne olivat häneen rakastuneet, kaikki miesoppilaat. Sekin Oukka parka, vaikka oli silmäpuoli… hyi!

Siellä, missä oli viime vuoden ollut opettajana, oli ollut monta hyvin romanttista lemmenseikkailua. Mutta yksikään niistä ei ollut tehnyt häneen syvempää vaikutusta. Ja piloillaan hän useinkin oli viehätysvoimaansa käyttänyt, nähdäkseen, oliko se pysynyt entisellään…

Ne olivat niin pienimäisiä, ne kosijat. Ei ainoatakaan, johon olisi voinut todella luottaa. Oli sentään muuan vanhapoika, rikas ja hyvässä asemassa. Hänenkin vanhan sydämensä Irja oli saanut lämpenemään, ja hänestä hän saikin vastusta pitemmäksi aikaa. Mutta kun vanhapoika kävi kertomaan tunteitaan, niin Irja nauroi hänelle vasten naamaa…

Häntä nauratti vieläkin, muistellessaan sitä kosintaa…

Kansakoulunopettajia oli ollut joka sormelle, ja kerran oli tarkastajakin lämminnyt. Mutta ei tahtonut Irja mistään hinnasta opettajan rouvaksi, elämään niukasti ja nälkää näkemään. Korkeammalle hän pyrki. Hänelle oli vakuutettu, että hänen suloutensa kyllä hankkii hänelle miehen, joka on kaikin puolin sovelias…

Papin rouvaksi hän tahtoi. Kerran oli jo näyttänyt siltä, mutta äkkiä tuuli kääntyikin. Se oli tapahtunut siellä, missä oli ensi vuotta opettajana. Joululuvan aikana hän tutustui pappilan nuoreen "maisteriin", joka luki papiksi, se oli pitkä ja pulska herra. Hänkin rakastui hurjasti ja kertoi kaikki tunteensa Irjalle. Siihen kosintaan oli Irjakin myöntynyt, ja he olivat yhdessä kuvailleet onnen kultaisia päiviä jossakin sievän sievässä pappilassa. Sormukset oli päätetty ostaa. Kaikki oli valmiina…

Mutta joululuvan loputtua maisteri matkusti Helsinkiin lukujansa jatkamaan. Eikä ainoatakaan kirjettä lähettänyt, vaikka oli niin vannonut ja luvannut… suudellut ja puristellut ja halaillut… heittiö…

Irjan katseeseen ilmausi jäinen ilme ja kasvot kovenivat hänen muistellessaan sitä viimeistä hyvästiä. Kuinka se katala oli likistäynyt likelle ja puhunut niin tulista, intohimoista lemmenkieltä.

Se olikin ainoa lemmenseikkailu, joka oli häneen jälkensä jättänyt. Hän muisteli sitä aina katkerana ja oli miettinyt monenlaisia keinoja kostaakseen. Mutta nythän se alkoi olla vanha asia, eikä hän sitä mielellään tahtonut muistella. Toisinaan, yksin ollessa, se sentään johtui mieleen ja harmitti… harmitti varsinkin nyt, kun oli kuullut "maisterin" menneen kihloihin erään hyvin ylhäisen tytön kanssa…

Viereisestä huoneesta kuului kolinaa. Siellä Pitkä-Riika vielä siisti ja puhdisteli. Se oli kielevä akka, joka oli Irjalle kertonut kaikki kylän merkillisyydet ja pienen, kuvaavan palasen entisten opettajain elämästä. Riika tuntui tietävän kaikki…

Minkälaisia lienevät tämän pitäjän nuoret? johtui Irjalle äkkiä mieleen. Riika kyllä tietäisi. Mutta piti olla varovainen ja kautta rantain tiedustella.

Ja kun Riika oli lopettanut siistimisen, kutsui Irja hänet puheilleen. Hän tiedusteli vähän mitäkin, päästäkseen puheen alkuun. Ja vihdoin hän kysyi:

"Kuinka onkaan? Onko täälläkin apulainen?"

"Onhan se. Rokonarpinen, punapäinen ja muutenkin ruma roikale. Vaan saarnamies on hyvä", selitti Riika.

"Hm. Vai niin. Ja nainut mies?"

"Tietenkin. Kolme lastakin jo. Eikö opettaja ole vielä pappilassa käynytkään?"

"En vielä. Onko pappilassa nuorta väkeä?"

"Ei vallan. Tämä nuorin poika Akseli, joka kuulutaan nyt pian papiksi vihittävän, on sekin jo matkustanut pois. Ei ole pappilassa talonväkeä muita kuin rovasti ja rovastinna. Akseli-herra oli morsiamineen täällä kesällä. Menneellä viikolla he vasta matkustivatkin."

"Vai niin. Ei tässä pitäjässä taida nuorta väkeä olla lainkaan?" kysyi
Irja, koettaen naureskella.

"Onhan toki. Mutta ei ole herrasväkeä juuri. Vaan nuoria on, on nuorisoseurakin."

"Niin todellakin. Kuulin tuolla taipaleella, että täällä on nuorisoseurakin."

"Eikö opettaja kuulu nuorisoseuraan?"

"Olinhan minä toisinaan iltamissa, mutta en ole vakinaisena jäsenenä ollut. Senkin pitäjän nuoriso, jossa viime vuoden olin opettajana, oli vallan raakalaisia ja heittiöitä. Ei siellä juuri huvikseen käynyt."

Riika alkoi selittää nuorisoseurasta minkä tiesi. Toiset sitä laittavat, toiset kiittävät. Silloin oli seura ollut parhaassa kukoistuksessa, kun Kanervan isäntä oli esimiehenä. Oli ollut näytelmiä, kuvaelmia ja paljon muuta hauskaa. Mutta Kanerva oli suuttunut jostakin ja heittänyt seuran oman onnensa nojaan. Sittemmin oli kuulunut, että seuran jäsenet olivat käytöksellään häväisseet itsensä ja seuransa.

"Talonpoikako se Kanerva on?" kysyi Irja.

"Niin on. Tästähän näkee Kanervalle. Se on tuo vaaleanvihreä talo tuon mäen kumpulalla", selitti Riika, viitaten sormellaan ulos.

Irjan silmää oli talo miellyttänyt jo tullessa. Se oli paljon siistimpi kuin muut talonpoikaiset talot, ja pieni puutarha oli mitä huolellisimmin hoidettu.

"Se on sievä ja siisti talo. Aivan kuin herraskartano. Puutarhakin on miellyttävä", sanoi hän Riikalle.

"Herraslähtöä siinä onkin isäntä."

"Niinkö? Entäs emäntä?"

"Ei siinä vielä emäntää olekaan. Nuorimieshän Kanervan isäntä onkin, nuori naimaton mies."

Irjan uteliaisuus heräsi yhä enemmän. Mikä mahtoi hän olla, joka oli osannut talonsa niin miellyttäväksi laittaa ja hoitaa puutarhaansa niin hyvin?

Riika tuntui tietävän paljon ja puhella lörpötteli yhtä ja toista
Kanervan isännästä, mutta ei siitä, josta Irja olisi tahtonut tietää.

"Onko Kanerva täänpitäjäläisiä?" hän kysyi kesken Riikan kertomisen.

"Ei ole. Hän on muuttanut tänne etelästä päin. Hän osti tuon talon puhtaalla rahalla, ja sittemmin hän on laittanut sen kaikin puolin kuntoon. Vasta mennä kesänä päärakennus laudoitettiin ja maalattiin. Sanotaan hänen olevan rovastin poika. Viisas mies hän minusta on, vaikka huhu kertoo hänen täytyneen jättää lukunsa kesken huonon oppinsa vuoksi."

"Vai niin. Kummapa, ettei hän ole nainut, vaikka hänellä on talokin."

"Onhan siitä puhuttu paljonkin. Välisti on hänelle annettu yhtä, välisti toista, vaan ei ole enempää kuulunut. Kerran sanottiin hänen naivan piikansa, ja paljon hotisi ja huusi maailma. Mutta turhaa oli. Piika palveli kaksi vuotta… eikä kuulunut sen enempää eikä pahempaa. Muuten hän onkin niin salaperäinen mies, ettei hänen toimistaan vähällä selvää ota. Hauska mies ja kelpo isäntä."

"Tekeekö hän itsekin työtä?"

"Tietenkin. Niinkuin renki. Ja hyvä työmies onkin."

Irjan teki mieli kysellä vielä yhtä ja toista, mutta hän hillitsi uteliaisuutensa. Riika oli paljon kertonut entisten opettajain yksityisiä asioita, eikä ollut epäilemistäkään, ettei hän tekisi samoin nytkin, jos varomattomasti menisi utelemaan. Näyttikin siltä kuin Riika olisi tuntenut Irjan ajatukset, sillä hän ei lakannut kiittelemästä Kanervaa, vaikka Irja koetti mennä muihin puheisiin. Riikan silmät kiiluivat niin kummasti, suu hymysi, ja vastenmielisen liehakoiva oli hänen puhetapansa. Monta kertaa hän lähestyi Irjaa, tahtoi silitellä hiuksia ja liverteli:

"Kuinka opettaja on kaunis ja suloinen."

Alussa se huvitti Irjaa, mutta sitten tuntui vastenmieliseltä, ja hänen oli pakko muistuttaa Riikaa siitä.

"Kumma, kun te näin kauas tulitte opettajaksi, kun ette mennyt Etelä-Suomeen!" virkkoi Riika, kun Irja siirsi hänen ison kämmenensä pois hiuksistaan.

"Tahdon nähdä tätä Pohjolaakin", vastasi Irja.

"Tämä on köyhä ja kylmä maa… ja vähän on täällä herroja."

Riika sanoi sen pistelevällä äänellä, ja silmissä salamoi kuin riemun tuli, kun hän katsoi Irjaa.

Irjalla pyöri jo kiivas vastaus huulilla, mutta hän nielaisi sen ja tunsi vaistomaisesti, että hän, vaikka oli koettanut olla varovainenkin, kuitenkin oli jo liian paljon sotkeutunut puheisiin tuon luikertelevan, kavalan vaimon kanssa.

"Joko Riika on kaikki siistinyt?" hän kysyi virallisella äänellä ja katsoi Riikaa tuimasti.

Näytti siltä kuin Riika olisi vähän hämmästynyt ja hölmistynyt, kun vitkaan vastasi:

"Kyllä, kaikki on siistitty."

Ja aikoi pistää kättä hyvästiksi. Mutta samalla he, kumpikin yhtaikaa, huomasivat maantiellä hevosen menevän. Ajaja seisoi pitkällä lavalla, ja hevonen käveli raisusti.

"Kas, tuossa nyt Kanervan isäntä ajaa", sanoi Riika äskeiseen tapaansa ja osoitti sormellaan tielle.

Melkein väkisten seurasivat Irjan silmät ajajaa. Hän huomasi, että hevonen oli kaunis, hiilimusta, että harja heilui roimasti sen kävellessä, ja että lavalla seisova mies oli keskikokoinen ja että hänellä oli pitkävartiset pieksut jalassa ja päässä musta lierihattu, jonka alta näkyi punainen, vankka niska ja korvallisella vähän vaaleaa tukkaa.

"Siinä on komea hevonen", sanoi Riika. Hänen teki mieli vielä jatkaa, mutta Irja lausui:

"Niin, jos Riikalla on kaikki valmiina, niin…"

Riika ymmärsi, sanoi hyvästi ja läksi. Mutta kun Riika oli saanut oven suljetuksi, riensi Irja ikkunan pieleen, josta näki selvästi tielle, aina Kanervan pihalle asti, ja katseli menevän jälkeen. Ei Irja ymmärtänyt itsekään, miksi niin teki; oli vain halu nähdä, minkälainen mies Kanerva oli. Hän huomasi, että vartalo oli siro ja miehekäs, että hartiat olivat pystyt ja koko asento ajajan seistessä kärryn lavalla hyvin miellyttävä…

Hän katseli, kunnes näki Kanervan kääntyvän pihaansa, hyppäävän alas lavalta ja rupeavan riisumaan hevosta. Kasvoja hän ei voinut eroittaa, mutta liikkeet näyttivät notkeilta ja reippailta.

Sitten hän istahti taas keinutuoliin ja alkoi hyräillä. Mutta ei saanut ajatuksiaan pois äskeisestä…

Nuori, naimaton mies… noin sievä talo. Mitähän miehiä lienee? Oli varmaan hyvin ruma, tyhmä ja sivistymätön. Papin poika? Varmaan puolihupsu, joka ei muuhun pystynyt kuin maanviljelijäksi. Kanerva? Kanerva?

Irja muisteli nähneensä tuon nimen, nähneensä tai kuulleensa. Mutta missä?

Hän muisteli ja mietiskeli.

Ja äkkiä hän muisti nähneensä sen monet kerrat sanomalehdissä, väliin pienien novellien alla, väliin johtavissakin kirjoituksissa. Mutta se ei voinut olla tämä Kanerva. Ei. Mahdotonta. Hän muisti kerran leikanneensa jostakin sanomalehdestä pienen pätkän, joka häntä miellytti ja jonka alla oli nimi: Yrjö Kanerva. Hän haki kätköstään sen ja luki uudelleen. Se oli luonnonkuvaus, lyhyt, sattuva, ja siinä ilmeni niin kumman vieno kaipauksen ja surun tunne, että… että se ei voinut olla raakalainen eikä talonpoikainen mies, joka sen oli kyhännyt. Yrjö Kanerva kai oli joku nuori, vasta-alkava kirjailija. Mikä lienee tämän Kanervan ristimänimi?

Irja ei ollut tullut kysyneeksi sitä Riikalta. Olkoon mikä hyvänsä.
Yrjö Kanerva hän ei ole. Kaikkea muuta.

Hän koetti vakuuttaa itselleen, että tuo, jonka sievä talo sopi somasti näkymään tähän hänen ikkunaansa, ei millään muotoa voinut olla Yrjö Kanerva. Oli varmaan joku Jooseppi, Juho tai Joosua. Mitä hänellä olisi kirjoittamista?

Mutta sitten hän muisti, että juuri tämä Kanerva oli ollut nuorisoseuran esimiehenä. Totta kai hänellä sentään lienee jonkinlaisia ajatuksia…

Ja tuo hänen sievä talonsa, sen ympäristö ja siisteys jo todistivat, että isännän täytyi olla tavallisesta talonpojasta poikkeava.

Hänen uteliaisuutensa oli herännyt. Hän tahtoi saada varmuuden, oliko tämä Yrjö Kanerva. Väliin hän suuttui omille ajatuksilleen ja koetti päästä muihin mietteisiin. Mutta sitten hän huomasi, että hänellä olikin kauppiaaseen asiaa. Sopi lähteä, niin samalla sai kulkea Kanervan talonkin ohitse.

Hän puki ylleen siron kävelykappansa, somisti hiuksensa ja katseli kuvastimeen monet kerrat.

— Ehkäpä kuulen jostakin, onko hänen ristimänimensä Yrjö, — ajatteli hän hattua päähän pannessaan.

Hän laskeusi alas tielle ja silmäili ympärilleen vainioille, joilta korjattiin viimeisiä eloja. Tie oli kuiva ja sileä, ja päivä paistoi herttaisen lämpimästi lännestä. Lähestyessään Kanervaa hän näki äskeisen mustan hevosen tulevan pihasta päin, kuormana sidotuita lyhteitä. Ajaja sattui olemaan toisella puolella kuormaa, niin ettei Irja nähnyt häntä…

Mutta juuri kun hän ehti tienhaaraan, kääntyi hevonen, ja Irja tunsi ajajan äskeiseksi mieheksi, jota Riika oli sanonut Kanervan isännäksi…

Silmänräpäyksen ajan he katsoivat toisiaan silmiin, mutta sitten Kanerva käänsi katseensa ja käveli kuorman vieressä miesnä muukalaisena, ja Irja astui kauppiaaseen päin.

— Tuossa hän oli, — ajatteli Irja. — Eipä ollut häävin näköinen. Samanlainen kuin muutkin talonpojat. Mutta siinä sittenkin oli jotakin, mikä… mikä… ei ollut talonpoikaista…

Palatessaan Irja tapasi hänet taas. Nyt hän seisoi lavalla ja vihelteli… ja ajoi menemään pihaan…

Koululle päästyään Irja päätti, ettei se ollut sittenkään Yrjö Kanerva, vaan joku Jooseppi, Juho tai Joosua… ja riisui hattunsa ja kappansa kuin pettyneenä.

Mutta seuraavana päivänä, kun Riika tuli koululle jollekin asialle, hän ei malttanut olla kysymättä:

"Onko Kanervan isännän ristimänimi Yrjö?"

"Onpa tietenkin. Yrjö on."

Irja jäi sanattomaksi ja katseli kauan aikaa Kanervalle päin…
Julkaisuissa alkukielinen julkaisu, 1. suomenkielinen julkaisu, eri käännökset ja mahdolliset muut käännökset.

julkaisut

Nimi

Alanimeke

kuvaus

Ensimmäinen julkaisu

kyllä

Ilmestymisaika

Sivumäärä

97

Kustantaja

Osana julkaisua

Nimi

Ilmestymisaika

Osana julkaisua