Teoksen nimi. Mikäli teos on julkaistu useammalla nimellä, näytetään ensimmäisen julkaisun nimi.

Isonkarin miehet

Aikalaisarvio
Aikalaisarvio Arvostelevasta kirjaluettelosta (AKL). Huom., saattaa sisältää juonipaljastuksia!

Tyyppi

romaanit
Tekijän nimeä klikkaamalla löydät teoslistauksen ohella lisätietoa kirjailijasta.

kuvaus

Juhani Merilahden uusi proosateos ”Isonkarin miehet” kuvaa ajanjaksoa 1830-1860 Isossakarissa ja Uudenkaupungin saaristossa, luotseja, majakkamiehiä ja luotolaisia, joiden kautta romaanilla on myös sidos ”Luotolaisiin”, Juhani Merilahden viime vuonna ilmestyneeseen saaristolais- ja luotsiromaaniin. ”Isonkarin miesten” päähenkilö on oikeastaan Isonkarin majakka, sen syntyminen ja alkuvaiheet.
”’Isonkarin miehet’ on monesta syystä uudenlainen lukuelämys. Se ei ole tyylillisesti Luotolaisten kaltainen, perusvireeltään kylläkin. Nyt kirjailija on ottanut välineekseen ns. simultaanitekniikan, jolla hän pääsee entistäkin tihentyvämpään kuvaukseen, siihen, että Kuusiston ja Isonkarin miehet ponnahtavat tekstistä sellaisenaan. ’Isonkarin miehet’ tulee ottamaan paikkansa suomalaisessa kirjallisuudessa. Se ei änkeä sille paikalle minkäänlaisen rähjärealismin varjossa, vaan hienovaraisemmin, ehkä balladinomaisemmin, saariston ihmisiä ja heidän elämänmenoaan ymmärtäen ja kunnioittaen.” Matti A. Pohjola)
(takakansiteksti)

Henkilöt, toimijat

Tapahtumapaikat

Tarkka aika

Alkukieli

Tekstinäyte

Ote romaanista Isonkarin miehet

---- Yksinään kolisteleva ruorinvarsi on jotenkin kammottava, sitä paitsi se voi pudotakin. Ei tässä mitään peränpitoa tarvita, kun itse olen airoissa. Ne ovat pitkät airot, oikein taiten tehdyt, isän veistämät oksattomasta puusta, etteivät katkea kovassakaan vedossa. Mutta yksinään kolisteleva ruorinvarsi kuuluu kuoleman laivaan, siihen, joka kerran saapuu meiltä luotolaisia hakemaan. Vaikka en tiedä, onko siinäkään mitään pelättävää.

Nämä airot on tarkoitettu pitkään matkaan, raskaaseen matkaan, sellaiseen, jonka muistaa elämänsä ehtoonakin vielä, ajattelen. Ja soutamisen rytmi on melkein kuin sydämen lyönnit. Ei soutamista kirkkaalla ilmalla ajattele koskaan, ei sitä, miten se sujuu. Se on jotenkin sama asia kuin hengittäminen. Mutta sumussa, kun ei enää kunnollisesti näe airojen lapeita, ajattelee tämmöistäkin arkipäiväistä asiaa, sitäkin, miten monta vetoa vielä tarvitaan, ennen kuin ollaan Isossakarissa. Monia tuhansia varmaankin, ja on vedettävä mahdollisimman rytmikkäästi, voimia säästäen, eikä nyt tarvitse ajatella aaltoja. Meren pinta on melkein kiiltävä, kuin Jerlström olisi valellut siihen puhdistettua hamppuöljyä, jota on nyt ruvettu käyttämään majakassa puhdistamattoman sijasta, niin se välkkyy. Siinä on melkein kuin kalvo, ja jos sitä katselee siihen tuijottaen, tekisi mieli mennä kävelemään, koettaa, onko se liukas niin kuin kirrejää.

Nämä airot on tarkoitettu pitkään matkaan, ajattelen yhä, oikein pitkäänkin matkaan, rasittavaan, ja jos Anna-Liisa soutaisi ja ottaisi oman airoparinsa, meillä olisi kahdet hyvät airot kauhomassa tyyntä vedenpintaa. Ja siitäkin tulisi oma rytminsä, toisenlainen kuin tämä omani, sillä siinä täytyisi ottaa toinen soutaja huomioon. Ja Anna-Liisalla on sen verran lyhyemmät kädet, että rytmistä tulisi pakostakin toinen, kenties hieman kiireisempi, vaikka ei sitä koskaan etukäteen aivan varmasti tiedä. Hänellä on oma soutamisen tyylinsä, lapset ihastelevat sitä aina, kun näkevät äidin soutavan. Siinä on omalaatuista jäntevyyttä ja lujuutta, rytmiä, joka on melkein äidinmaidosta opittua. Pitkät taakit hänellä ovat, kun hän yksin soutaa, naiseksi oikeinkin pitkät.

Puhumattomaksi sumu panee. Tekee mykäksi melkein. Ja mieleen hiipii pelkokin aina silloin tällöin, ei kyllä niinkään siitä, ettei löytäisi perille, vaan siitä, että olisi väylällä ja joku ajaisi päälle. Jos nyt paattimme halkeaisi laivan fööristä kahtia, Anna-Liisa jatkaisi matkaansa sumuun yhä vain kutoen ja kutoen, ja minä soutaisin ja soutaisin samaa tahtia, samaa rytmiä kohti Isoakaria, ja me etääntyisimme toisistamme pehmeään kaukaisuuteen, missä taivaanranta ja meri yhtyvät jossakin etäisyyksien päässä, ja yhtenisimme maailmankaikkeuden mereen, sillä meressä on kaiken alku. Niin minä ainakin uskon. Ja silloin meressä voisi olla kaiken loppu, päättyminen, airojen tahtiin.
Julkaisuissa alkukielinen julkaisu, 1. suomenkielinen julkaisu, eri käännökset ja mahdolliset muut käännökset.

julkaisut

Alanimeke

luotolaisromaani 1800-luvulta

Ensimmäinen julkaisu

kyllä

Ilmestymisaika

Sivumäärä

264

Kieli

Sarjamerkintä