Pitkänniemen synty

Kokoteksti
Linkki vie kokotekstiin Kirjasammon ulkopuolelle.

Tyyppi

novellit
Tekijän nimeä klikkaamalla löydät teoslistauksen ohella lisätietoa kirjailijasta.

kuvaus

Theodolinda Hahnssonin kertomus Pitkänniemen synnystä perustuu Hämeenlinnan seudulta peräisin olevaan kansantarinaan. Tarina kertoo Katumajärven Pitkäniemen synnystä kahden mahtavan hämäläisen, Aimon ja Kammon välisen taistelun tuloksena. Kertomus on julkaistu painettuna mm. teoksissa Pikku kertoelmia (1878) ja Kotikuusen kuiskehia (1. p. 1884).

Hämeenlinnan Lydia

Tarkka aika

Alkukieli

Tekstinäyte

Ennen muinoin asui Hämeessä Katumaa-järwen pohjoispuolella korkean Kappolanwuoren takana eräs mahtawa hämäläinen, Aimo nimeltä. Hän oli pitkä ja sorea kuin metsässä honka, kaswot werewät, ja kähäräiset hiukset walkoiset kuin ketopellawat. Aimo oli hywä metsästäjä, metsot ja teeret hän ampui, sudet ja karhut kaatoi, ja samoin tekiwät hänen kumppaninsa myöskin, sillä Aimon seurassa oli suuri joukko metsästäjiä, jotka uskollisesti häntä seurasiwat ja palweliwat ja kunnioittiwat häntä johtajanansa ikäänkuin suurta päällikköä. Katumaan eteläisellä puolella Mantereenwuoren takana asui myöskin mies: kowa, ankara Kammo. Vaan hänen asuntoansa ei kukaan uskaltanut lähestyä, sillä hänellä oli suuri joukko kamaloita palwelijoita, jotka pitkät keihäät kädessä oliwat warjelemassa hänen kotoansa, eikä kukaan tietänyt, mistä hän oli tullut; hän oli muukalainen. Välistä hän kulki kaukana ryöstöretkillä, kunnes taas oli saanut runsaat ryöstösaaliit, joita hän sitte asunnossaan rauhatonna säilytti. Mutta Aimo kulki seuroinensa metsästäjäretkillänsä rauhallisena, wapaana kuin lintunen, ja missä hän wain joutui muitten ihmisten pariin, oli hän terwetullut, sillä hän lahjoitti heille aina metsäsaaliistansa runsaita lahjoja. Moni punaposkinen neitonen oli suosiolla katsellut soreaa Aimoa, waan eipä heidän punaposkensa, sinisilmänsä eikä sulohuulensa woineet Aimon sydäntä kahlehtia — wapaus ja metsästäminen oli hänelle aina wain rakkahinta.

Eräänä kauniina kesäisenä iltana, kun Aimo wäsyneenä oli palannut metsästysretkiltänsä, meni hän korkealle Kappolanwuorelle lepäämään. Täällä hän katseli nyt mielihywällä Katumaan wälkkywää wedenpintaa ja tuuheaa metsikköä, joka ikäänkuin kiehkurana ympäröitsi järweä; mutta siinä hänen katsellessaan tuuditteli metsän hiljainen humu hänet makeaan uneen. Unissaan hän kuuli kanteleen surullisen äänen kaukana kaikuwan. Hän katseli sinne päin, josta soitto kuului, ja näki Mantereenwuorella nuoren ihanan neidon, joka nyt kurkoitti hänelle käsiänsä, huutaen suloisella äänellä: "Aimo, sorea, wäkewä Aimo, auta minua! Pelasta Lempi raukka Kammon kahlehista!" Ilta-aurinko laski wiimeiset säteensä neidon keltaisille kiharoille, juuri kun Aimo häntä katseli, ja tunne ennen tuntematon nousi Aimon sydämmeen. Hän huusi, nyt ihastuneena: "Lempi, minä sinut pelastan, waikka wiimeiset woimani menettäisin!"

Nämät sanat huusi Aimo warsin ääneen ja heräsi unestaan. Hän katseli ympärilleen — ilta-aurinko säteili wielä läntisellä taiwaanrannalla, mutta Mantereenwuorella ei neitoa näkynyt. Aimo hieroi silmiänsä ja katseli taas wuorelle päin, waan eipä Lempeä näkynyt. "Minä hohko!" huudahti nyt Aimo, "olenpa uneksinut, mutta tuo unennäkö on wienyt rauhani." — Näin ajatellessaan hän kuuli warsin läheltä metsiköstä laulun äänen, ja laulun sanat kuuluiwat:

"Ensin on metsä, ja sitten on wettä, ja sitten on korkea wuori, ja sen korkean wuoren takana on neito kaunis ja nuori."

"Mistäpä tuo laulaja on?" sanoi itseksensä Aimo, "eipä hän minun wäkeni joukosta ole." Hän meni nyt sinne, josta laulu kuului, ja näki nuorukaisen, joka istui puun juurella.

"Mistä sinä olet? Miksi täällä laulelet? Ja mitä laulusi merkitsee?" kysyi Aimo.

Nuorukainen wastasi: "Paljon sinä kyselet, wäkewä Aimo, mutta wielä enemmän tahdon sinulle wastata: Lauloinpa sen wuoksi, että laulullani toiwoin woittawani sinun huomiotasi, koska en rohjennut lähteä luoksesi. Kowan Kammon palweluksesta tulen. Olen siellä wähän aikaa ollut, waan en wiihdy hänen luonansa. Lauluni merkitsee, että tuolla Mantereenwuoren takana on neito niin ihana kuin kewäinen aamu. Kammo on ryöstöretkillänsä hänet tuonut kaukaisilta mailta jo hänen pienenä ollessaan. Neito kammoksuu Kammoa ja tahtoo pois wankeudestansa, mutta Kammo aikoo hänet myydä orjaksi, saadaksensa suuret rahat. Tyttö raukka ei pääse laweammalle yksin kulkemaan kuin tuonne Mantereenwuorelle, sillä Kammon wartijat owat hänet niin ahtaalle piirittäneet; mutta wäkewä Aimo, sinä, joka olet urhoollinen ja mahtawa, pelasta Lempi Kammon kahleista!"

"Lempi, sanot sinä! Onko hänen nimensä Lempi?"

"Onpa niin."

"Ah, unennäköni kaunotar, hän siis on olemassa! Kuinka saisin Lemmen, oman ihanteeni nähdä?"

Nuorukainen wastasi: "Joka ilta wähän ennen auringon laskua tulee Lempi Mantereenwuorelle itseänsä ulkoilmassa wirkistyttämään. Ole niihin aikoihin täällä wuorella, silloin hänen saat nähdä."

"Sen teenkin", sanoi Aimo iloisesti, "mutta mene sinä, nuorukainen, takaisin Kammon palwelukseen, koe Lempeä puhutella ja ilmoita hänelle, että Aimo, waikka sydänwerensä wuodattaisi, on hänet pelastawa Kammon kahleista. Tulewana iltana, ennenkuin aurinko on maillensa mennyt, pitää minulla joku pelastuskeino olla ajateltuna. Lähde nyt; toimita tehtäwäsi, ja onnea matkallesi!"

Nuorukainen meni, jättäen Aimon sywiin mietteisiin. Kun toisen päiwän aamu koitti, kokosi Aimo kaikki wäkensä Kappolanwuorelle, kertoi heille, mitä nuorukainen oli puhunut, ja sanoi: "Mikä nyt olisi paras pelastuskeino?"

Yksi joukosta wastasi: "Pian on wene kokoon kyhätty, tuokaamme siinä
Lempi."
"Ei sowi", sanoi Aimo. "Kammo ja Ahti owat yksissä liitoissa; pian
hän, weden isäntä, karille weneen wiskaisi ja muruiksi musertaisi.
Parempi neuwo tarwitaan." Taas tuumattiin, ja wihdoin Aimo lausui:
"Nyt olen keinon keksinyt: Katumaan läpi on polku tehtäwä."
"Viisas Aimo on keinon keksinyt", sanoiwat miehet, "kaunis nurmipolku on Lemmelle tehtäwä."

Nyt ruwettiin järween ajamaan kiwiä ja kantoja, multaa ja soraa. Sukkelaan joutui työ, waan illan tultua, kun aurinko juuri oli laskemaisillansa, jätti työwäki hämmästyneenä työnsä ja huusi osottaen sormillansa Mantereenwuorelle päin:

"Katso, wäkewä Aimo! Tuolla on Luonnotar!"

"Se on warmaankin Tellerwo, metsän kaunis tyttö!" huusiwat muutamat.

"Ei, ei, se on Lempi suloinen", wastasi Aimo. "Minä hänet tunnen, unelmani kaunottaren." Sitte hän huusi: "Lempi, sinun wapautesi hetki lähestyy!" — ja kaiku wei sanat Lemmelle.

Päiwä kului; jo oli polku niin pitkälle walmistunut, että se kauniina, pitkänä niemenä lepäsi Katumaassa. Mutta eipä sitä nyt pitemmäksi saatukaan, — työntekijät koettiwat työtänsä jatkaa, mutta turhaan, — järwi oli sywä ja pohjaton, sitä ei woinut täyttää. "Pois, pojat", sanoi Aimo, "Älkää turhaan työtä tehkö, jääköön Pitkäniemi nyt sillensä. Ahti ei suwaitse työtämme, hän on tehnyt järwen pohjattomaksi; waan eipä tästä niemen päästä ole pitkä Mantereenwuorelle. Katumaa on nyt tywen, ja Ahti nukkuu, minä uin Mantereelle ja tuon Lemmen wapaana tänne."

"Tee se, wäkewä Aimo", sanoiwat hänen seuralaisensa, "silloin olet suurimman urhotyösi tehnyt."

Jo rupesi aurinko lähenemään läntistä taiwaanrantaa. Järwi lepäsi tyynenä, wälkkywänä. Aimo katseli Mantereenwuorelle päin ja jopa näki, mitä toiwoi näkewänsä, sillä Lempi seisoi wuorella.

"Nyt on pelastuksen hetki!" huudahti Aimo, ja Lempi wiipoitteli punaista ruususeppelettä wastaukseksi Aimolle, joka nyt hyppäsi järween ja pikaisesti ui toiwottuun rantaan, jossa hän Lempensä tapasi. Vaan nytpä oli heillä toinen toisellensa niin paljo sanottawaa, etteiwät huomanneet, että se aika, jonka Lempi wuorella sai olla, jo oli kulunut. Silloin nuorukainen, joka jo ennenkin oli Lemmen puolesta puhunut, tuli kiiruhtaen heidän luoksensa, huutaen:

"Joudu, Aimo, pelasta pian Lempi, sillä kohta on Kammo täällä!"

Pikaisesti sieppasi Aimo rakkaan taakkansa sylihinsä ja riensi järwen helmaan. Mutta samassa tuli Kammo wuorelle, ja nähtyänsä, että Lempi nyt oli toisen omana, julmistui hän kowasti ja kirkasi: "Aimo! Lempi! Jollette kohta takaisin palaja, niin Ahti, aaltojen isäntä, on teidät järwen sywyyteen upottawa."

"Lempi on minun, hän ei takaisin tahdo", wastasi Aimo, uiden eteenpäin. Mutta nytpä nousi aaltojen kuohu järwelle, ja jota enemmän Aimo pyrki Pitkäänientä kohti, sitä enemmän aallot hänet weiwät toisaalle. Vielä Kammo kerran kirkasi: "Lempi, palaja, taikka waiwut järwen pohjaan!" — mutta Lempi nosti ihanaa päätänsä, huutaen suloisella äänellä:

"Vapaus ja rakkaus, teidän eestä kuolla woi!"

Samassa tuli suuri laine, peittäen järwen sywyyteen Aimon ja Lemmen, mutta kaiku wei Lemmen sanat metsään, joka järweä ympäröitsi. Tapio, metsän kultainen kuningas, kuuli sanat ja ihastui niin, että kaswatti siihen paikkaan, johon Aimo ja Lempi waipuiwat, kauniin saaren. Vaan Kammo seuroinensa läksi wihoissaan muille maille kaukaisille. Mutta saaressa puut kauniina kaswawat, ja Tuulikki, Tapion tytär, on wienyt niistä siemeniä lehdosta lehtoon, metsästä metsään, ja on wuosien kuluessa niistä kaswattanut puita kaikkiin maamme metsiin. Kun Suomen nuorukainen tywenenä, kauniina kesäiltana maansa metsissä kulkee, kuulee hän puitten latwoista hiljaisen huminan — se kuiskaa hänen korwiinsa Lemmen sanat: "Vapaus ja rakkaus, — niitten eestä kuolla woi!"

Osana julkaisua

Ensimmäinen julkaisu

kyllä