Teoksen nimi. Mikäli teos on julkaistu useammalla nimellä, näytetään ensimmäisen julkaisun nimi.
Hiljaisten polkujen varrella
Tyyppi
romaanit
Tekijän nimeä klikkaamalla löydät teoslistauksen ohella lisätietoa kirjailijasta.
kuvaus
Hiljaisten polkujen varrella jatkaa siitä, mihin turkulainen kirjailija ja runoilija Marko From (s.1967) jäi syrjäytyneiden ihmisten elämää kuvaavassa romaanissaan Jarkko Päkäjoen nuoruusvuodet (2004).
Tällä kertaa ote on entistä henkilökohtaisempi. Tekijä yhdistää omat kokemuksensa ja kirpeät huomionsa kuvitteellisiin tapahtumiin päiväkirjamerkintöjen, novellien ja runojen muodossa. Tarinoissa on mukana elämässään eksyksissä kulkevia ihmisiä niin sosiaalisen aseman ylä- kuin alapäästäkin.
(takakansitekstistä)
Tällä kertaa ote on entistä henkilökohtaisempi. Tekijä yhdistää omat kokemuksensa ja kirpeät huomionsa kuvitteellisiin tapahtumiin päiväkirjamerkintöjen, novellien ja runojen muodossa. Tarinoissa on mukana elämässään eksyksissä kulkevia ihmisiä niin sosiaalisen aseman ylä- kuin alapäästäkin.
(takakansitekstistä)
Kirjallisuudenlaji
Aiheet ja teemat
Henkilöt, toimijat
Alkukieli
Tekstinäyte
30.9. Aloin tehdä laitosapulaisen sijaisuuksia eri päiväkodeissa lopetettuani työt leirikeskuksessa. Pisin pätkä taisi kestää yhteen menoon n.7kk.
Joissakin paikoissa olin vain viikon tai kaksi, toisissa pari, kolme kuukautta. Viimeisen sijaisuuden, puoli vuotta, tein kolmekymppisenä, ja työsuhde päättyi minun hoitoon menooni, kuten olivat päättyneet jo jotkin aiemmistakin tekemistäni sijaisuuksista. Päiväkodin johtaja yritti soitella ja kirjoittaakin minun perääni, mutta minä en kehdannut enkä uskaltanut vastata mitään, katosin omille teilleni vain, enkä vastannut puhelimeen enkä
avannut ulko-ovea kenellekään kenellekään seuraavaan kolmeen tai neljään vuoteen.
Otin lääkärin suosituksesta uuden Seronil-kuurin, mutta tällä kertaa se ei vaikuttanut minuun kuten oli vaikuttanut aiemmin. Söin Seronilin lisäksi Tenoxeja ja Oxepameja, mutta vointini ei ottanut parantuakseen. Päinvastoin, kaikki musteni.
Käytökseni muuttui itselleni vieraaksi ja aloin tehdä asioita, joita en milloinkaan olisi voinut terveenä edes kuvitella tekeväni. Makasin välillä krapuloissani kaksikin päivää pimeässä, joko eteisen tai kylpyhuoneen lattialla, hiiskahtamatta. Olin niin paikoillani kuin pystyin ja kuuntelin ääniä. Joskus saatoin soittaa jollekin vuosia sitten tuntemalleni ihmiselle, joka yritti näytellä iloista kuullessaan minusta pitkästä aikaa jotain.
Todellista tilaani en kenellekään edes yrittänyt kuvata. Siinä ei ollut mitään kuvaamista. Olin romahtanut, seonnut. Ja joka kerta kun vain vähänkin sain itseni kuntoon, aloin heti juoda kuin mielipuoli, tuhlasin kaikki rahani, örvelsin, oksensin ja häpäisin itseni ja palasin kotiini tutinakrapulan kourissa, puolet muistista kadonneena, hourailevana,
lohduttomana ja rääkymistilassa.
Olin varma, että kuolisin pian, kuten monet juopot lapsuudenystäväni ja kapakkatuttunikin, eikä se kaukana useana kertana ollutkaan. Viimeisen viisaudenhampaani poiston jälkiseurauksena sain niin pahan verenmyrkytyksen, että jouduin viideksi päiväksi tiputukseen.
Joissakin paikoissa olin vain viikon tai kaksi, toisissa pari, kolme kuukautta. Viimeisen sijaisuuden, puoli vuotta, tein kolmekymppisenä, ja työsuhde päättyi minun hoitoon menooni, kuten olivat päättyneet jo jotkin aiemmistakin tekemistäni sijaisuuksista. Päiväkodin johtaja yritti soitella ja kirjoittaakin minun perääni, mutta minä en kehdannut enkä uskaltanut vastata mitään, katosin omille teilleni vain, enkä vastannut puhelimeen enkä
avannut ulko-ovea kenellekään kenellekään seuraavaan kolmeen tai neljään vuoteen.
Otin lääkärin suosituksesta uuden Seronil-kuurin, mutta tällä kertaa se ei vaikuttanut minuun kuten oli vaikuttanut aiemmin. Söin Seronilin lisäksi Tenoxeja ja Oxepameja, mutta vointini ei ottanut parantuakseen. Päinvastoin, kaikki musteni.
Käytökseni muuttui itselleni vieraaksi ja aloin tehdä asioita, joita en milloinkaan olisi voinut terveenä edes kuvitella tekeväni. Makasin välillä krapuloissani kaksikin päivää pimeässä, joko eteisen tai kylpyhuoneen lattialla, hiiskahtamatta. Olin niin paikoillani kuin pystyin ja kuuntelin ääniä. Joskus saatoin soittaa jollekin vuosia sitten tuntemalleni ihmiselle, joka yritti näytellä iloista kuullessaan minusta pitkästä aikaa jotain.
Todellista tilaani en kenellekään edes yrittänyt kuvata. Siinä ei ollut mitään kuvaamista. Olin romahtanut, seonnut. Ja joka kerta kun vain vähänkin sain itseni kuntoon, aloin heti juoda kuin mielipuoli, tuhlasin kaikki rahani, örvelsin, oksensin ja häpäisin itseni ja palasin kotiini tutinakrapulan kourissa, puolet muistista kadonneena, hourailevana,
lohduttomana ja rääkymistilassa.
Olin varma, että kuolisin pian, kuten monet juopot lapsuudenystäväni ja kapakkatuttunikin, eikä se kaukana useana kertana ollutkaan. Viimeisen viisaudenhampaani poiston jälkiseurauksena sain niin pahan verenmyrkytyksen, että jouduin viideksi päiväksi tiputukseen.
HILJAISEN POLUN VARRELLA
Olen vähän huppelissa, sillä olen juonut melkein kaksi pulloa Koskenkorvaa, yhden nelosoluen, vähän valkoviiniä ja yhden snowballin. Sattuneesta syystä otin yöllä myös rauhoittavaa pulveria, voimakkaita särkylääkkeitä, hormoneja ja kolme unitablettia.
Ei silti hätää. Saavun horjumatta työpaikalleni, sillä minulla ON työtä. Hyvä ja ansiokas työ onkin. Olen erään suuren elintarviketavarataloketjun pääomistaja.
- Huomenta johtaja!
Minua tervehditään ystävällisesti kaikkialla minne menenkin, sillä minun käsissäni on yli kuudensadan työntekijän tulevaisuus. Alaiseni koostuvat niin miehistä, naisista, tytöistä, pojista kuin vanhuksistakin. Minuun luotetaan. Myyn ruokaa, virvokkeita, urheiluvälineitä ja vaatteita.
- Huomenta johtaja Penttilä!
- Huomenta, huomenta.
Silmiäni kirveltää sillä ne ovat vereslihalla. Näen kaiken kahtena, poikkeustapauksissa joskus myöskin kolmena. Katseeni vaeltaa ympäri neljännessä kerroksessa sijatsevaa toimistoani, mutta missään ei ole minulle mitään tuttua, vaikka olen suorittanut samat päivärutiinit jo kaksikymmentäviisi vuotta. Joka aamu joudun opettelemaan kaiken alusta uudelleen, ja siksi minulla on kaikkialla muistilappuja, joihin olen kirjannut sukulaisteni ja tuttujeni puhelinnumeroita, nimiä, osoitteita, oman autoni rekisterinumeron, sosiaaliturvatunnukseni, kännykkäni pin-koodin jne.
Sihteerini noutaa minut hissin luota tasan kello seitsemän kolmekymmentä kuten on tehnyt jo neljätoista vuotta ja taluttaa minut nahkatuolille työpöytäni ääreen kuin kuppatautisen sokean kanan. Kaikki tuijottavat minua ja päivittelevät minua, sillä tuoksun voimakkaasti Sisu-pastilleilta ja Läkerolilta ja huojun hieman.
- Saako olla muuta?
- Ei muuta, neiti Lahtinen.
Sitten alan tehdä töitä. Luen päivän lehdet, vastailen puhelimeen ja teen uusia tuotetilauksia. Minua pyörryttää ja huimaa. Oksentelen tämän tästä. Ennen yhtätoista paksu kahvi alkaa pysyä jo sisällä, mutta sitä ennen ei suolisto ota vastaan mitään. Poltan ketjussa savukkeita. Otan neljä Buranaa, kolme Panacodia ja kaksi Diapamia. Päätäni vihloo. Huimaa. Kuvottaa. Kuulen ääniä. Kilinää ja kolinaa. Puhetta. Naurua...
Olen vähän huppelissa, sillä olen juonut melkein kaksi pulloa Koskenkorvaa, yhden nelosoluen, vähän valkoviiniä ja yhden snowballin. Sattuneesta syystä otin yöllä myös rauhoittavaa pulveria, voimakkaita särkylääkkeitä, hormoneja ja kolme unitablettia.
Ei silti hätää. Saavun horjumatta työpaikalleni, sillä minulla ON työtä. Hyvä ja ansiokas työ onkin. Olen erään suuren elintarviketavarataloketjun pääomistaja.
- Huomenta johtaja!
Minua tervehditään ystävällisesti kaikkialla minne menenkin, sillä minun käsissäni on yli kuudensadan työntekijän tulevaisuus. Alaiseni koostuvat niin miehistä, naisista, tytöistä, pojista kuin vanhuksistakin. Minuun luotetaan. Myyn ruokaa, virvokkeita, urheiluvälineitä ja vaatteita.
- Huomenta johtaja Penttilä!
- Huomenta, huomenta.
Silmiäni kirveltää sillä ne ovat vereslihalla. Näen kaiken kahtena, poikkeustapauksissa joskus myöskin kolmena. Katseeni vaeltaa ympäri neljännessä kerroksessa sijatsevaa toimistoani, mutta missään ei ole minulle mitään tuttua, vaikka olen suorittanut samat päivärutiinit jo kaksikymmentäviisi vuotta. Joka aamu joudun opettelemaan kaiken alusta uudelleen, ja siksi minulla on kaikkialla muistilappuja, joihin olen kirjannut sukulaisteni ja tuttujeni puhelinnumeroita, nimiä, osoitteita, oman autoni rekisterinumeron, sosiaaliturvatunnukseni, kännykkäni pin-koodin jne.
Sihteerini noutaa minut hissin luota tasan kello seitsemän kolmekymmentä kuten on tehnyt jo neljätoista vuotta ja taluttaa minut nahkatuolille työpöytäni ääreen kuin kuppatautisen sokean kanan. Kaikki tuijottavat minua ja päivittelevät minua, sillä tuoksun voimakkaasti Sisu-pastilleilta ja Läkerolilta ja huojun hieman.
- Saako olla muuta?
- Ei muuta, neiti Lahtinen.
Sitten alan tehdä töitä. Luen päivän lehdet, vastailen puhelimeen ja teen uusia tuotetilauksia. Minua pyörryttää ja huimaa. Oksentelen tämän tästä. Ennen yhtätoista paksu kahvi alkaa pysyä jo sisällä, mutta sitä ennen ei suolisto ota vastaan mitään. Poltan ketjussa savukkeita. Otan neljä Buranaa, kolme Panacodia ja kaksi Diapamia. Päätäni vihloo. Huimaa. Kuvottaa. Kuulen ääniä. Kilinää ja kolinaa. Puhetta. Naurua...
Julkaisuissa alkukielinen julkaisu, 1. suomenkielinen julkaisu, eri käännökset ja mahdolliset muut käännökset.
julkaisut
Ensimmäinen julkaisu
kyllä
Ilmestymisaika
Sivumäärä
152