Oljilla täytetty nainen
Tyyppi
runokokoelmat
Tekijän nimeä klikkaamalla löydät teoslistauksen ohella lisätietoa kirjailijasta.
kuvaus
Anne Hännisen uutuuskokoelmassa lukija viedään elämän tärkeiden valintojen ja läsnäolon kysymysten pariin. Näissä kohtaamisissa syntyy välähdyksiä sekä muinaisen että juuri ohimenneen yhteydestä ja löytyy kosketus kaikkeen siihen, mitä ei vielä tiedetä, ei enää muisteta. Hännisen näynomaisissa runoissa hukatut mahdollisuudet, tyhjyys – jopa kuolema – muuttuvat lohdulliseksi sidosaineeksi uudelle elämälle; voimaksi ja valoksi.
(takakansiteksti)
(takakansiteksti)
Kirjallisuudenlaji
Aiheet ja teemat
Alkukieli
Tekstinäyte
Mustikankukat eivät kestäneet
paleltumatta.
Naavaiset kuuset kaadetaan pian.
Ympäri rantoja polveilee
kivihartioiden ketju.
Uin kehää, liukastelen kiviltä.
Harsotäplät laulujoutsenia, tai lokkeja?
Paarmat piirittävät.
Hain metsälähteeltä vettä,
styroksin palasia pinnalla,
syvän musta silmä.
Isä oli vuollut lepistä keihäitä,
heittomestariksi tähyävä.
Ja isoäiti kujeili täällä lapsena,
lakanoilla kutsuttiin lepakoita.
Kannan vettä, ja puita, sytytän ja annan sammua.
Härkälinnun huuto katkaisee yön.
Aamulla tapaan pojan, joka syntyi
isoäidin kuollessa.
Poika on rakentanut hyppytornin veteen.
Kaulallaan rakkauden puremia.
Olin nuori, matkalla Leningradiin. /
Vastapäätä vihreässä junassa viisikymppinen nainen /
sanoi: “En koskaan löytänyt sitä oikeaa.” /
Hän on vanha nyt, tai kuollut, /
ja minä kuin hän – enne: /
matkalla paikkoihin, joiden nimet muuttuvat, /
eivät tärkeitä, enkä koskaan löydä oikeaa. /
Aika, kuin lentomatka, lento unessa, /
eksyneenä, vaikka suoraa kuin junaraide, /
jyskyttää rinnassa. /
Ajat kiertyvät pisteeksi, suljetaan. /
Mutta loppua vailla? /
Kukaan ei ymmärrä samoin ja ajoissa, /
yhtä aikaa mitään; /
ehkä käsittää lauseen, kuvan, tien varrelta /
muutaman vaikutelman, joistain kasvoista /
vähän painuu mielen hiekkaan; /
liukenee syvempiin uniin, poissaolon hämärän taa: /
olemme yhtä, vaikka emme kulkisi vierekkäin, /
yhdessä hiekan unta, valkoista ja kultaista. /
Emme edes tuulen omaa.
Silta on katkennut, hajotettu,
se meni joen yli
ystävän luota ystävän luo.
Nyt vihollisuuden merkki, raja ¬–
vaikka kukat alkavat tuoksua veden yli
ja oksat venyttävät itsensä, ja sama vesi läikkyy
kumpaakin rantaa vasten,
suutelee vuoroin kummankin kiviä.
Ja kaikki ollut, yhteinen, samaa,
ei unohda koskaan sitä;
maan soluissa muisti ja kaipuu
ja juuret juovat vain sitä.
*
Pimeän läpi matkat, tuho; vain viivoittimet
paperilla.
Sekasorron kauppiaat, varkaat,
juonien marionetit, shakinpelaajat,
nopanheittäjät,
voittoa ja valtaa rakastavat, ja itseään,
ja kostajat,
levittelevät sateessa karttoja
vuoronperään.
Alla ikirouta.
Miekka, kaikissa ajoissa taottu, jolla
lyötiin auki kaikki rajat, ja suljettiin; sodan
ikiaikainen valimo, kärsimys –
eivät saa rauhaa juuret,
eivät syiden ja seurausten jakajat,
eivät tunnista toisiaan, vaikka
toisella on itsen kasvot.
Syvä katajikko peittää uhrilehdon.
Jättimännyn punaiset oksat, paksut kuin rungot.
Palavat pihlajat lähellä hehkuvia kiviä;
raudanväristä ainetta lohkeilee,
tulen muistoja –
tansseja viljalle, pyhille öille,
auringolle, vihkiäisille.
Kahdeksanhaaraisen koivun alla
lähteiden, vesimatkojen pysähdysten paikka.
Savupiipun usva
sekoittuu syyshallaan; merkkivalot etäällä.
Sähköinen pimeä alkaa vetää minua,
puunjuurta.
Kotiinpaluun tiet hukassa.
Julkaisuissa alkukielinen julkaisu, 1. suomenkielinen julkaisu, eri käännökset ja mahdolliset muut käännökset.
julkaisut
Alanimeke
runokokoelma
Ensimmäinen julkaisu
kyllä
Ilmestymisaika
Sivumäärä
87