Taivas ja maa

Mielestäni vilpitön kertoja ei voi ilmaista jostakin asiasta enempää kuin mitä hän itse siitä tietää. Kun päätin kirjoittaa tämän pappi don Ardito Piccardin tarinan, kysyin itseltäni, ottaen huomioon, että saamani tiedot voivat olla riittämättömät, miten pitkälle minulla oli oikeus antaa mielikuvitukseni puuttua asioihin aina silloin kun en tuntenut tarpeeksi tosiseikkoja. Päätin rajoittaa oman puuttumiseni mahdollisimman vähiin: en salannut itseltäni, että oli vaarassa kirjoittaa epätäydellisen kertomuksen, ainakin sen muutamiin osiin nähden, rajoittumalla liiaksi itse tapahtumiin. Ja kuitenkin minulla oli ja on jatkuvasti erinäisiä syitä valita mieluummin kronikoitsijan vaatimaton osa kuin historioitsijan tehtävä. Nämä syyt johtuvat siitä sydämestä, josta minun ei ole onnistunut vapautua – ainoa tai melkein ainoa todellisuus minulle – siitä sydämestä, jonka eilen, kirjoittaessani tätä kertomusta, tunsin olevan lähelläni, jonka henkilöllisyyden tiesin ja jota olisi voinut kutsua nimeltä don Ardito. Kuolleenakaan hän ei ole koskaan jättänyt minua; tähän uskollisuuteen tahdon vastata uskollisuudella: esittää hänet sellaisena kuin hän oli, romaanin kaikkien vaatimusta ulko- ja yläpuolella. Ei mitään muuta kuin sen mitä hänestä tiedän: niin että henkilökuva, jonka tulen esittämään, voi hyvinkin olla paradoksaalien, mutta mitä se tekee, tärkeätä on, että se ei ole väärennetty. Että hän pysyy omana itsenään, ihmisen (ehkä pyhimyksen) ymmällä saattavassa todellisuudessa, taivaan ja maan välille heitettynä siltana, sellaisena kuin hän oli omassa totuudessaan.