Ystävälle joka ei pelastanut henkeäni

”Aids ei oikeastaan ole sairaus ja on asioiden yksinkertaistamista sanoa, sitä sellaiseksi. Se on heikkouden ja laiminlyönnin tila, joka päästää häkistään ihmisen sisällä olevan pedon.” Näin kirjoittaa Hervé Guibert tässä paljolti omaelämäkerrallisessa kirjassaan. Eräs romaanihenkilö manaa tautia Afrikasta tulleeksi noitien ja velhojen vitsaukseksi.
”Minulla on ollut aids kolme kuukautta”, alkaa tinkimätön tilitys ajasta, jolloin kertojaminä on ollut hiv-positiivinen, ja kaikesta mihin sairaus on liittynyt ja vaikuttanut: ystävyys- ja rakkaussuhteista, oireiden tarkkailusta, edistymisestä ja takaiskuista hoidossa ja terveydentilassa, suhtautumisesta elämään, moraaliin, rehellisyyteen. Kirjan alkupuolta hallitsee kuvaus Muzil-nimisestä filosofista; Guibert kertoo yksityiskohtaisesti ja vaikuttavasti tämän vähittäisestä erakoitumisesta, sadomasokistisista harrastuksista ja viimeisistä elonpäivistä ennen menehtymistä outoon, hivuttavaan tautiin.
Hän kertoo myös ihmisistä ja tapahtumista Pariisissa, Portugalissa, Italiassa ja Meksikossa. Romaanin henkilöinä tapaamme elähtäneen katunaisen Meksikosta, joka kenties antoi kohtalokkaan, intohimoisen suudelman, kertojan läheiset ystävät Julesin, Berthen, Stéphanen, Hectorin ja Matoun sekä näytte-lijätär Marinen, jonka luonteesta maalataan jotakuinkin murskaava kuva. Henkilöhahmojen rinnalle nousevat T4- ja T8-leukosyytit, ”auttajat” ja ”tappajat”, joiden määrän vaihtelua päähenkilö seuraa kiinteästi ennen kuin suostuu aloittamaan riskialttiin AZT-lääkityksen.
Kirja paljastaa eräiden tautia tutkivien lääkärien itsekkään valtataistelun ja lääketehtaiden bisnesmiesten häikäilemättömän pelin. Kertoja tuntee itsekin joutuvansa kärsimään siitä, kun Bill, amerikkalainen rokotteita valmistavan laboratorion johtaja, ei lupauksistaan huolimatta toimita hänelle rokotetta, joka saattaisi pelastaa hänen henkensä.
Romaanin taidokkaimpia puolia on sen rakenne. Ajassa edetään kolmella tasolla: päähenkilön oman sairauden, kirjan kirjoittamisen, koko 1980-luvun ja aidsin historian tasolla. Pateettiseen tyyliin on vaikuttanut oleellisesti se, että kyseessä on tappavan taudin kirjallinen kuvaus. Taudin todellisuuden ja homoseksuaalisuuteen usein liitettyjen raadollisten orgioiden rinnalle nousee kaunis kuvaus homoseksuaalien hyvin herkistä ja haavoittuvista ihmissuhteista. Tilittämisen pakko ja kirjoittamisen intohimo muovaavat tästä teoksesta vahvan kokonaisuuden, josta heijastuu koko viime vuosikymmenen ja sen suurimman sairauden kuva.
(takakansiteksti)