Äpärä

Violette Leducin kirjoja lukiessa joutuu keskelle pauhaavaa, raivoisaa maailmaa, jossa rakkauden nimi usein on viha, jossa elämisen kiihko purkautuu epätoivon huutoina; tapaa yksinäisyyden autioittaman maailman, joka kaukaa katsottuna tuntuu kuolleelta. Sitä se ei ole. ”Minä olen autiomaa joka puhuu yksin”, Violette Leduc kirjoitti minulle kerran. Minä olen löytänyt autiomaista lukemattomia kauniita asioita. Ja milloin ihmisen puhe kantautuu syvimmästä yksinäisyydestä, se on puhetta meille meistä. Seurallisimmassa, aktiivisimmassakin ihmisessä on perimmäisiä pohjukoita, joihin ei pääse kukaan, ei edes hän itse, mutta jotka yhtä kaikki ovat olemassa: lapsena koettu yö, tappiot, kieltäymykset, hätkähdyttävämuisto taivaalla liikkuvasta pilvestä. Jokainen on joskus hellinyt mahdotonta haavetta, että voisi yllättää maiseman, jonkun ihmisen sellaisina kuin ne ovat meidän poissa ollessamme. Äpärää lukiessa haave toteutuu, tai melkein. Muuan nainen paneutuu itsensä salaisimpaan kolkkaan ja kertoo itsestään tinkimättömän vilpittömästi, niin kuin kukaan ei olisi häntä kuuntelemassa.
(takakansiteksti)