Naamioitu elämä

Irja havahtui verkalleen. Hän käännähti uuteen asentoon pitäen yhä silmiään suljettuina, arvellen että oli vielä yö. Sitten hän vähitellen tajusi, että päivänvalo kuulsi heikosti hänen ummessa olevien silmäluomiensa lävitse. Se oli tuskin tajuttava valomäärä, mutta kuitenkin siksi tehokas, että hän arvasi aamun olevan käsillä. Ja samassa hän kuuli raitiovaunun jyristen porhaltavan talon sivuitse. Kello oli siis jo yli kuuden.

Tuntui kuitenkin niin suloiselta viivytellä unen ja valveillaolon rajamailla, että hän yhä piti silmiään suljettuina. Sitten hän sukeltautui muistiin, että nyt oli heidän kuudes hääpäivänsä. Hän makasi aivan hiljaa ja antoi ajatustensa siirtyä noiden kuuden vuoden takaiseen aamuun. Hän heräsi silloin hyvin varhain. Toukokuun pikaista kesää lupaava aurinko oli jo kohonnut puiden latvojen tasalle ja välkehti järven kevyesti liplattavilla laineilla kuin sen pintaan olisi siroteltu miljoonittain sädehtiviä jalokiviä. Hän ei malttanut pysytellä vuoteessa, vaan nousi hiljaa ja pukeutui sekä kiirehti rannalle.

Järvi oli vasta muutamaa viikkoa aikaisemmin vapautunut jääpeitteestään, ja sen vuoksi oli vielä niin kylmää, ettei voinut ajatellakaan uimista. Lämpimän auringonpaisteen ja veden säkenöinnin houkuttelemana hän kuitenkin painoi jalkansa veteen, mutta vetäisi sen heti takaisin, sillä kosketus tuntui aivan jäiseltä yölämpimään jalkaterään. Hetken kuluttua hän silti painoi jalkansa uudelleen veteen, eikä kosketus enää ollut yhtä hätkähdyttävä. Mitähän jos hän kastautuisi kokonaan? hän ajatteli rohkeasti. Mutta sitten häntä kauhistutti. Vesihän oli vielä jääkylmää. Kuitenkin hän hetken kuluttua tapasi itsensä jälleen suunnittelemassa kastautumista, ja sitten hän alkoi hitaasti riisuutua. Hän seisoi hetken aivan alastomana rannalla olevan riippakoivun alla.

[Naamioitu elämä. Karisto 1952, s.112.]