Jäätikön ääri
Tyyppi
runokokoelmat
Tekijän nimeä klikkaamalla löydät teoslistauksen ohella lisätietoa kirjailijasta.
kuvaus
Olli Heikkosen kolmannessa runokokoelmassa kohtaavat kulttuuri ja luonto, ihminen ja eläin, tämä aika ja kaukainen, jopa yliaikainen historia. Hänen runokokoelmansa keskeinen hahmo on pikemminkin hirvi kuin ihminen.
Heikkosen runoissa luonto on vahvasti läsnä, yhtenä isona elollisena olentona. Sillä tuntuu olevan jokin kollektiivinen mieli ja ajattelutapa, jonka olomuotoa runot käsittelevät. Ne hahmottavat kulttuurin iättömiä piirteitä sekä muistia ja unohtamista hyvinkin intiimisti. Heikkosen runot ovat kuin vuodenkiertoa mittaava tiimalasi, jossa ihmisen tulevaisuus on riippuvainen kaikesta muusta kuin hänestä itsestään. Runot kääntävät näkökulman siihen mikä on meille usein niin itsestään selvää, jopa näkymätöntä.
Älä lausu minun nimeäni turhaan,
sillä minä tulen kun kutsut. Tulen metsien läpi,
sarveni raapivat sammalta ja kaarnaa,
minun hengitykseni salpaa lintujen laulun, nostaa ilmaan
märät lehdet ja maatuneet neulat.
Kohotan sieraimet tuuleen,
pihkat ja pihlajanmarjat, haistan ihmisten ikävän.
Miksi he minua kaipaavat, minun sarveni
ovat luiset ja tuovat vain kipua. Miksi he
vetävät voimalinjaa, miksi päällystävät metsätien.
Minun sorkkani puhkovat asvaltin
ja silmäni imevät valon.
Älä kutsu minua
omenapuidesi katveeseen. Älä tule
minun metsäni pimeyteen.
Älä tule. Juurakot takertuvat jalkoihisi,
piikkipensaat repivät ihosi rikki.
(Tammi)
Olli Heikkosen vahvan kuvallisissa runoissa kohtaavat luonto ja ihminen, metsän pehmeä, ”yksinkertainen valo” ja ihmisen korventava sokaiseva valo. Luonto ja ihminen näyttäytyvät kokoelmassa toisaalta vihamiehinä ja toisaalta luonnon ja ihmisen välillä vallitsee jokin ikiaikainen ykseys. Ihminen on toisaalta irrottautunut luonnosta, mutta toisaalta hän on osa sitä, hänellä on ainainen, selittämätön kaipaus luontoon: ”-- Etsit metsän reunaa. Sinun on/ ikävä puita, niiden kaarnaa.” (s. 30)
Luonto näyttäytyy teoksessa lähes jumalallisena, myyttisenä hahmona joka ruumiillistuu metsän kuninkaaksi, hirveksi. Metsän valtias on äänessä kokoelman ensimmäisessä osiossa, tarkkailee ihmistä, ihmettelee ihmisen tuhovoimaa, tunkeutumista kaikkialle, myös metsän pimeyteen. Kristinuskon toista käskyä (”Älä turhaan lausu Herran, sinun Jumalasi, nimeä, sillä Herra ei jätä rankaisematta sitä, joka hänen nimensä turhaan lausuu.”) mukaillen kruunupää puhuu jyristen puiden siimeksestä: Älä lausu minun nimeäni turhaan,/ sillä minä tulen kun kutsut. Tulen metsien läpi,/ sarvet raapivat sammalta ja kaarnaa,/ minun hengitykseni salpaa lintujen laulun, nostaa ilmaan/ märät lehdet ja maatuneet neulat.” (s. 9) Metsän jumala on läsnä ihmisenkin maailmassa, valvoo ihmisen unta: ”Minun korvani kääntyilevät./ kuulen kun yskähdät, käännät kylkeä/ aamulla kello kolme. Seison paikoillani/ omenapuun alla, hengitän kirpeää ilmaa.” (s. 11)
Metsä, luonto, on odotuksen tilassa. Ihminen on muuttanut, tuhonnut, hallinnut sitä liian kauan. Kokoelman toisen osion runoissa on lähes painostava tunnelma, kokijana on hirven sijasta ihminen, joka tarkkailee luontoa. Luonto näyttäytyy uhkaavana: ”Metsä muuttuu ja vaatii lopulta kaiken. Suo kurlaa, kumisaapas/ takertuu mutaan, villapipo oksanhankaan, verkkarit vilkkuvat mänty-/ rivin takana./ Öisin valmistaudut siihen. Pidät silmät auki. Annat käpyjen kop-/ sahdella silmäkulmista tyynyliinalle.” (s. 37)
Jos ihminen vain haluaisi, hän voisi tulla jälleen yhdeksi luonnon kanssa, taistelu voisi viimein loppua, kuten tässä lähes eroottisen hellässä metsän valtiaan puheenvuorossa todetaan: ”Sano tahdon, ja olen siinä, vuoteesi vieressä/ karheat kylkeni vuotavat valoa./ Sano tahdon. Ja metsän kokoinen/ huokaus täyttää huoneen.” (s. 23) Tämän ajatuksen valossa erityisen kiinnostava onkin runoteoksen takakanteen painettu runo, jota itse kokoelman sisältä ei löydy, kuin viimeisenä sanana, kuin ihminen vastaisi lopulta, luovuttaisi, antautuisi: ”Metsän kohiseva/ teräväreunainen valo, anna minun/ vaipua takaisin varjoosi, anna minun jo vaipua/ tykyttävää kylkeäsi vasten.”
(Silene Lehto/ Sanojen aika)
Heikkosen runoissa luonto on vahvasti läsnä, yhtenä isona elollisena olentona. Sillä tuntuu olevan jokin kollektiivinen mieli ja ajattelutapa, jonka olomuotoa runot käsittelevät. Ne hahmottavat kulttuurin iättömiä piirteitä sekä muistia ja unohtamista hyvinkin intiimisti. Heikkosen runot ovat kuin vuodenkiertoa mittaava tiimalasi, jossa ihmisen tulevaisuus on riippuvainen kaikesta muusta kuin hänestä itsestään. Runot kääntävät näkökulman siihen mikä on meille usein niin itsestään selvää, jopa näkymätöntä.
Älä lausu minun nimeäni turhaan,
sillä minä tulen kun kutsut. Tulen metsien läpi,
sarveni raapivat sammalta ja kaarnaa,
minun hengitykseni salpaa lintujen laulun, nostaa ilmaan
märät lehdet ja maatuneet neulat.
Kohotan sieraimet tuuleen,
pihkat ja pihlajanmarjat, haistan ihmisten ikävän.
Miksi he minua kaipaavat, minun sarveni
ovat luiset ja tuovat vain kipua. Miksi he
vetävät voimalinjaa, miksi päällystävät metsätien.
Minun sorkkani puhkovat asvaltin
ja silmäni imevät valon.
Älä kutsu minua
omenapuidesi katveeseen. Älä tule
minun metsäni pimeyteen.
Älä tule. Juurakot takertuvat jalkoihisi,
piikkipensaat repivät ihosi rikki.
(Tammi)
Olli Heikkosen vahvan kuvallisissa runoissa kohtaavat luonto ja ihminen, metsän pehmeä, ”yksinkertainen valo” ja ihmisen korventava sokaiseva valo. Luonto ja ihminen näyttäytyvät kokoelmassa toisaalta vihamiehinä ja toisaalta luonnon ja ihmisen välillä vallitsee jokin ikiaikainen ykseys. Ihminen on toisaalta irrottautunut luonnosta, mutta toisaalta hän on osa sitä, hänellä on ainainen, selittämätön kaipaus luontoon: ”-- Etsit metsän reunaa. Sinun on/ ikävä puita, niiden kaarnaa.” (s. 30)
Luonto näyttäytyy teoksessa lähes jumalallisena, myyttisenä hahmona joka ruumiillistuu metsän kuninkaaksi, hirveksi. Metsän valtias on äänessä kokoelman ensimmäisessä osiossa, tarkkailee ihmistä, ihmettelee ihmisen tuhovoimaa, tunkeutumista kaikkialle, myös metsän pimeyteen. Kristinuskon toista käskyä (”Älä turhaan lausu Herran, sinun Jumalasi, nimeä, sillä Herra ei jätä rankaisematta sitä, joka hänen nimensä turhaan lausuu.”) mukaillen kruunupää puhuu jyristen puiden siimeksestä: Älä lausu minun nimeäni turhaan,/ sillä minä tulen kun kutsut. Tulen metsien läpi,/ sarvet raapivat sammalta ja kaarnaa,/ minun hengitykseni salpaa lintujen laulun, nostaa ilmaan/ märät lehdet ja maatuneet neulat.” (s. 9) Metsän jumala on läsnä ihmisenkin maailmassa, valvoo ihmisen unta: ”Minun korvani kääntyilevät./ kuulen kun yskähdät, käännät kylkeä/ aamulla kello kolme. Seison paikoillani/ omenapuun alla, hengitän kirpeää ilmaa.” (s. 11)
Metsä, luonto, on odotuksen tilassa. Ihminen on muuttanut, tuhonnut, hallinnut sitä liian kauan. Kokoelman toisen osion runoissa on lähes painostava tunnelma, kokijana on hirven sijasta ihminen, joka tarkkailee luontoa. Luonto näyttäytyy uhkaavana: ”Metsä muuttuu ja vaatii lopulta kaiken. Suo kurlaa, kumisaapas/ takertuu mutaan, villapipo oksanhankaan, verkkarit vilkkuvat mänty-/ rivin takana./ Öisin valmistaudut siihen. Pidät silmät auki. Annat käpyjen kop-/ sahdella silmäkulmista tyynyliinalle.” (s. 37)
Jos ihminen vain haluaisi, hän voisi tulla jälleen yhdeksi luonnon kanssa, taistelu voisi viimein loppua, kuten tässä lähes eroottisen hellässä metsän valtiaan puheenvuorossa todetaan: ”Sano tahdon, ja olen siinä, vuoteesi vieressä/ karheat kylkeni vuotavat valoa./ Sano tahdon. Ja metsän kokoinen/ huokaus täyttää huoneen.” (s. 23) Tämän ajatuksen valossa erityisen kiinnostava onkin runoteoksen takakanteen painettu runo, jota itse kokoelman sisältä ei löydy, kuin viimeisenä sanana, kuin ihminen vastaisi lopulta, luovuttaisi, antautuisi: ”Metsän kohiseva/ teräväreunainen valo, anna minun/ vaipua takaisin varjoosi, anna minun jo vaipua/ tykyttävää kylkeäsi vasten.”
(Silene Lehto/ Sanojen aika)
Kirjallisuudenlaji
Aiheet ja teemat
Tapahtumapaikat
Alkukieli
Tekstinäyte
“Minulla on ruohonsyöjän silmät,
ne kavahtavat jokaista kuolemaa.
Aamuisin nuolen kastetta kivien pinnoilta,
haistan pihkan ja männyn kaarnan.
Öisin juoksen halki riitteisen maan
puutarhaan, sinun ikkunasi alle.
Minulla on kohiseva kaula,
musta veri ja uuttera sydän,
hengitys joka sulattaa jään.
Ruohonkorsilta ja raparperinlehdiltä
pyyhin pois kuoleman kalvon.”
ne kavahtavat jokaista kuolemaa.
Aamuisin nuolen kastetta kivien pinnoilta,
haistan pihkan ja männyn kaarnan.
Öisin juoksen halki riitteisen maan
puutarhaan, sinun ikkunasi alle.
Minulla on kohiseva kaula,
musta veri ja uuttera sydän,
hengitys joka sulattaa jään.
Ruohonkorsilta ja raparperinlehdiltä
pyyhin pois kuoleman kalvon.”
Julkaisuissa alkukielinen julkaisu, 1. suomenkielinen julkaisu, eri käännökset ja mahdolliset muut käännökset.