Juoksupoika

Munkkiniemessä, tutussa piirissä, niiden joiden kanssa oli kasvanut, se vielä kävi, mutta siitä syyskuun päivästä lähtien kun hän astui SYK:n ovesta sisään ja tunsi päässeensä parempien joukkoon, hän oli kehittänyt elämänsä tilalle valheen. Se ei ollut valkoinen eikä viaton, vaan kokonainen valheiden saaristo joka oli niin täynnä matalikkoja, kapeita salmia ja paikkaansa muuttavia kareja ettei siellä olisi luullut voivan edetä. Mutta koska se oli hänen luomansa, hänen oma merensä jonka pohjan hän oli kartoittanut, syvyyden mitannut, viitat ja väylämerkit pystyttänyt, juntannut pohjaan tai valanut kallioon, ja kiinnittänyt suuntataulut, koonnut kummelit, rakentanut loistot ja pystyttänyt majakat, hän saattoi purjehtia siellä vailla huolia ja kartatta. Kaikki se oli hänen päässään, joka ainut yksityiskohta keksitystä elämästä.
Hänellä oli tarpeeksi lahjakkuutta ja oveluutta jotta sepite meni täydestä. Munkkiniemestä ei ollut ketään hänen luokallaan eikä rinnakkaisilla, pari vanhempaa poikaa hän ylemmiltä luokilta tunnisti, mutta nämä eivät kiinnittäneet häneen vähäisintäkään huomiota. Vaatteista hän ei jäänyt kiinni, sillä äidin ompelijankunnia ei sallinut poikien kulkea resuisissa asuissa. Vanhempainiltaan äiti ja isä eivät tulleet, ja siitä hän oli hyvillään. Valkolakkipäivänä sillä ei enää ollut väliä.
Muukin oli helppoa. Kun osasi puhua, saattoi sanoa että heidän perheensä asui Eliel Saarisen suunnittelemassa rivitalossa Hollantilaisentiellä eikä kahden pienen huoneen ja keittokomeron asunnossa Laajalahdentie ja Perustien kulmassa. Jos heillä ei ollutkaan autoa, eikä varsinkaan sitä Valiantia, jonka hän kertoi isän hankkineen, kuka sitä ryhtyi epäilemään kun siitä ohimennen mainitsi. Vaikka heillä ei ollut kesäpaikkaa, ei tarvittu kuin muutama hyvä sana joilla kaiken Hotasen luona koetun saattoi muuttaa omakseen. Ja todennäköisyys jäädä kiinni siitä että sanoi vanhempiensa olevan Työterveyslaitoksen kemistejä eikä ompelija-tarjoilija ja elementtiasentaja, oli varsin pieni.
Veljellä oli joskus vaikeaa pysyä valheiden tahdissa, mutta hyvin tämä lopulta selvisi. Veli menestyi mihin ikinä ryhtyi, eikä hän voinut käsittää, miksi veli ei ryhtynyt. Veli halusi olla tavallinen, ja sitä taas hän oli aina hävennyt – tavallisuutta, karheaa arkea, hiljaista, vaatimatonta olemista – siitä hän oli halunnut eroon. Siksi hän oli ponnistellut niin paljon ja oli nyt tässä.