What a bitch

Tyyppi

runokokoelmat
Tekijän nimeä klikkaamalla löydät teoslistauksen ohella lisätietoa kirjailijasta.

kuvaus

Rohkea, koskettava, elämää pursuava runokokoelma naisesta naiselle - ja kaikille! Runoissa läpikäydään naisen elämä nuoresta tytöstä keski-ikäiseen naiseen rehevin ilmaisuin, mutta ilman turhan hankalaa sanakrumeluuria. Kyytiä saavat mm. naiseus, siivousvimma, roikkuvat rinnat, selluliittipahkurat, hyväksikäyttö, väkivalta, alkoholismi, äitiys, kateus, elämän rajallisuus, kuolema, miehet, ihmissuhdevaikeudet ja eroaikeet. Kaiken takana on kuitenkin rakkaus, niin itseen (terveellä tavalla) kuin toiseen.
(Satu Vähämaa/ Sanojen aika)
Sininen seinä vailla silmiä,
jouset yhtyvät vaikenevaan aamuun.

Kaikki alkaa uudelleen, elämä vyöryy päälle, se on torimyyjän kukkurainen hedelmäkärry, se käy kanssasi kauppaa, se haluaa antaa kaiken ja ottaa kaiken,
vai onko se, loppujen lopuksi, sama asia?

Kissa värjöttelee verannan kaiteella.
He tappelevat hänestä, repivät toistensa korvia, kynnet kuin linkkuveitset, terävät hampaat, rynnäkkökiväärit, rypälepommit ja granaatinheittimet eikä hän valitse heistä kumpaakaan.
What a bitch!
(osa runosta)

Kuka naisten korsetin lopulta kiristää? kysyy romaaneistaan tunnettu Marjaana Aumasto ensimmäisessä runokokoelmassaan What a bitch. Aumasto on syntynyt 1958 Virroilla. Hän on opiskellut Helsingin yliopistossa kotimaista kirjallisuutta, filosofiaa, sosiaalipsykologiaa sekä naistutkimusta ja valmistunut humanististen tieteiden kandidaatiksi. Kirjoittamisen ohella hän toimii osa-aikaisena nuorisotyöntekijänä. Hänellä on kaksi lasta. Marjaana Aumaston edellinen teos on romaani Zaida (2004)
(takakansiteksti)

Kirjallisuudenlaji

Henkilöt, toimijat

Alkukieli

Tekstinäyte

...Vedän sovituskopin verhon.

Katson sivupeiliin. Kuka on tuo ihminen?
Nainen on minua ainakin viisitoista vuotta vanhempi.
Hänellä on turpeat hartiat ja epävarma hymy.
Hän muistuttaa sisartani.
Ei sittenkään. En tunne häntä ollenkaan.

Mutta tarvitseekö kaikkia tunteakaan?

******

...Kun työnnän käsivarteni ilmaan,
ei siinä ole mitään,
niin pakenevaa ja olematonta on aika
kuin heinäsirkat, jotka vaikenevat...

******

...Menköön näin.
Valo tulee vaikka silmänsä sitoisi,
pimeys laskeutuu vaikka kuinka kiillottaisi lamppunsa lasia.

Istun majani oviaukossa.
Kiedon itseni sinuun viimalta ja hiekkamyrskyiltä suojaan.
Näin selviämme taas.
Joka hetki nainen on vähän yli tai ali,
kiloissa ja senteissä, vuosissa tai vuosikymmenissä,
munasolujen määrässä tai laadussa,
rintojen nupuissa tai jo hupuiksi venyneissä,
kaikessa mahdollisessa, aina mitoilla ja painoilla laskemassa,
jatkuvasti hääräämässä,
pala palalta itseään rakentamassa, kuin sokea muuraamassa
uunia, sillä itsensä sisältä ei itseään näe,
näkee vain kuvat, jotka peiliksi asetetaan,
muuraa niistä sileää kaakelia ja boordia,
kiiltävää, virheetöntä ja hiekaksi hajoavaa.

Eikä parasta ennen päivämäärä koskaan täsmää,
lippuun merkitty aika on aina väärä,
ja kun nainen ajattelee, että nyt, on juna jo kaukana,
ihmiset hajaantuneet laiturilta, jäätelökioski suljettu,
asemapäällikön askeleet vaienneet, viimeisen kuulutuksen kaiku
humisemassa viileään, tähdettömään yöhön.

Jos nyt pysähdyn tähän, nainen ajattelee,
jos vain olen, tuleeko maailmanloppu?

Jos annan menneisyyden ja tulevaisuuden täyttää,
riisun korsettini ja hattuneulani,
olen alasti, iho punehtuneena kuin vastasyntyneellä,
joka on vielä vailla tietoa siitä,
että on kätkeydyttävä,
valehdeltava vartalollaan, kasvoillaan ja ajatuksillaan
ja sanoillaan annettava siloisia, himmeästi hohtavia esineitä,
hillittyjä kuin hansikkaan pehmeä keinonahka,
että ei kuolisi eikä maailmanloppu tulisi, että häpeä ei musertaisi,
että kukaan ei epäilisi muukalaiseksi,
joukon petturiksi, roviolla poltettavaksi.

Nainen avaa silmänsä.
Asemalaituria viistävät harmaat ulsterit, kaninkarvahatut peittävät
jäkälöityneet hiukset, silmät kulkevat nappikenkien kärjissä.
Vieläkö hekin ovat täällä?
Silmikoiduissa kreppisukissaan,
purkulangoista kudotuissa villatakeissaan,
pahvimatka-arkut koukistuneissa sormissaan.

Vieläkö hekin etsivät, yrittävät löytää sitä hetkeä,
jolloin kelpaisivat itsellensä?
Ovat olevinaan kuin olisivat olemassa,
sillä johonkinhan on uskottava,
vaikka sitten kuolemanjälkeiseen elämään,
muuten tulisivat jalopeurat, käärmeet ja krokotiilit,
polttaisivat kodin, riisuisivat alasti, mittaisivat katseellaan
ja sanoisivat: sinä et kelpaa.

Kun elää ikuisesti, voi joskus kelvata.
Se hetki voi tulla, pitää olla tarkkana,
äärimmäisen tarkkana,
mutta jos et ole, jos herpaannut ja annat lamppusi sammua,
ruumiisi hiutuu hiekkaan, valokuvasi katoavat, päiväkirjasi jäävät
ahnaita silmiä vaille ja aurinko sulattaa askeltesi varjot
eikä sinua enää ole.
Nainen herää syvästä unesta.
Maa on täynnä valoa, katto on auki,
hän makaa rautasängyssä tehdashallin laidalla,
katon kohdalla jyrisevät taisteluhelikopterit,
konekiväärimiehet juoksevat keskikäytävää.

Ei hätää, nainen ajattelee.
Tämä on vain ukkonen elokuun yönä.
Hän pujottautuu sängyn alle.
Siellä on räsymattoja pehmikkeenä,
hän painaa poskensa mäntysuovan tuoksuun.

Tulkaa tekin, hän sanoo sänkyyn jääneelle.
Pahempaakin on tapahtunut,
täällä saa unen päästä kiinni,
valo ei niin häikäise,
kohta melu laantuu,
he ovat tehokkaita, ampuvat aikansa,
saavat ruumiinsa,
lähtevät kuin kolisevat roska-autot.

Kun pysyy täällä
ei mitään tapahdu,
voi käyttää ajan hyödyksi, nukkua univelkansa,
olla vasten itseään, yötä ja aamua,
tyytyä siihen,
ihmisillä on niin suuria vaatimuksia,
mutta tässä on paikka,
loppujen lopuksi, tarvitaan vain paikka.
Julkaisuissa alkukielinen julkaisu, 1. suomenkielinen julkaisu, eri käännökset ja mahdolliset muut käännökset.

julkaisut

Ensimmäinen julkaisu

kyllä

Ilmestymisaika

Sivumäärä

89