Äiti yö

Vonnegutin satiiri puree maailmamme jakomielisyyteen. Pahimmin jakomieliseltä näyttää tietysti Campbell itse kaksoisroolissaan. Elämänsä ratkaisevalla hetkellä, kun hänen vaimonsa on kadonnut ja hänen on pakko olettaa tämä kuolleeksi, yksi osa hänestä kertoo tragediasta maailmalle koodin muodossa, ja loppuosa hänestä ei lainkaan tiedä ilmoituksen tekemisestä.

Campbell heijastaa koko jakautunutta maailmaa: juutalaiset ja natsit, amerikkalaiset ja kommunistit, oikeat ja väärät ideologiat, minun maani ja sinun maasi, maailmansota. Campbell on maaton mies; hänen ajatusmaailmassaan rajoilla ei ole mitään merkitystä. Yksi Campbellin löytäjistä on amerikkalainen sotaveteraani Bernard B. O’Hare, jonka elämän arkea ovat konkurssit ja liian suuri lapsilauma. Sen hän kestää, koska hän tuntee että hänellä on suuri elämäntehtävä: kukistaa omin käsin puhdas pahuus, itse Saatana, natsirikollinen Howard W. Campbell. Koittaa hetki jolloin miehet ovat vastakkain. Campbell raivostuu: ”Missä on pahuus? Se on se iso osa jokaisessa ihmisessä, joka haluaa vihata rajattomasti, joka haluaa vihata Jumala rinnallaan. Se on se osa ihmisessä, joka rankaisee ja panettelee ja lähtee ilolla sotaan.” Satiirikon ja irvailijan äänessä on kuulevinaan hivenen paatosta.

Vonnegut kieputtaa sankariaan näyttämöllä, jolle hän marssittaa monia omalaatuisia, surkuhupaisia ja groteskeja hahmoja: Auschwitzin kokeneita juutalaisia, Kolmannen valtakunnan natseja, höpsähtäneistä ukkeleista koostuvan amerikkalaisen fasistijoukon. Ja aina kiperissä tilanteissa hän lähettää sankarinsa pelastajaksi ”sinisen haltijakummin” eversti Frank Wirtasen, jolla on tiedossaan Campbellin kaikki teot.

”Ihminen on se miksi tekeytyy ja niinpä on syytä olla tarkkana miksi tekeytyy”, ilmoittaa Vonnegut kirjansa opetukseksi. Ja jotta ei vaikuttaisi liian vakavalta hän lisää vielä kaksi opetusta: ”Kuoltuasi olet kuollut.” ja ”Lemmiskele aina kun voit. Se tekee hyvää.”
(lieveteksti)