Vaihdokas

Muuan Itä-Suomen kauniimmista kirkonkylistä on kahden ruohorantaisen järven väliin pistävällä niemellä. Niemen keskitse idästä länteen — tahi lännestä itään, jos niin tahdotaan — kulkee kohtalaisen korkea kangasharju. Näköala harjulta on laaja ja vaihteleva. Niemen ympärillä päilyvät monisaariset vedet. Sen keskipalkoilla latistuu harju alangoksi, antaen siten sijaa parille hietarantaiselle lammille, joiden äyräillä humisee muutamia korkeita kelohonkia. Siellä täällä näkyy sarja istutettuja puita: hieskoivuja, hyötyisiä pihlajapensaita ja solakoita, lipiseviä haapoja. Kylä näyttää, ikäänkuin kihisevän huiskin haiskin rakennetuista taloista ja mökeistä, joita viimeksimainituita nähtävästi on monta vertaa enemmän kuin edellisiä.

Harjusta pohjoiseen päin näkyy etäällä siintäviä korkeita vaaroja, saaria, salmia, kellertäviä viljavainioita, muutamia muhkeita taloja ja nuorta, tummanvihreätä kuusikkometsää. Harjun etelävierre on loivempi. Sitä peittää metsä, jossa paraasta päästä kasvaa räkämäntyjä, ja niiden välistä Keidaslammin kirkas vesi kimaltelee kesäisen päivän laskeutuessa. Lammin rannalla sijaitsee iso ja ikirikas Lampelan talo, jonka viljavat, savimultaiset pellot ulottuvat järveen saakka.

Lampela lähimpine, hyvin ruokottuine ympäristöineen on, kuni ihana keidas tuon kaksilaskoksisena penkereenä sille puolen alenevan, vihannan erämaan keskellä, jos sitä erämaaksi voi sanoa. Suunnattoman suuren vaskikäärmeen tavoin kiemurtelee talon lähitse ruosteenkeltainen maantie. Kylän itäpäässä lyöpi se vielä muutamia lenkoja, ikäänkuin ei mielellään tahtoisikaan kylästä erota, vaan päästyään vanhan kellotapulin ohitse, lähtee se rohkeasti eteenpäin teille tietymättömille suorana, kuni mittarin linja ikään.

Noin pari miespolvea takaperin oli tapulilla vieressänsä uskollinen toveri. Se oli jyrkkäkattoinen ja varsinkin ulkopuolelta vahvasti tervattu ristikirkko, mutta nyt se jo aikoja sitten on hajotettu erään Herrassa nukkuneen provastin toimesta. Seikka, joka tuohon hajotustoimeen johti, oli seuraava. Pappilan kellokas lähti eräänä päivänä kirkkomaalle jaloittelemaan ja kun kirkkomaan aita oli huono, pääsikin se sinne. Haudankaivaja, tolvana, oli heittänyt vasta kaivamansa haudan ihan peittämättä ja Perjakka taittoi siihen pudotessaan niskansa. Haudankaivaja menetti virkansa ja kirkkomaalle päätettiin hankkia uusi aita. Kirkon seinähirret havaittiin tanakoiksi aidaksiksi ja sitten ladottiinkin niistä jo uutena vanhan näköinen ja ummelleen kymmenen vuotta kestävä aita suojelemaan kuolleitten rauhaa ja elävien elämää. Hirren lopuskoista rakennettiin kylän keskellä olevalle, kauniille kummulle vankihuone, jonka viereen eräs kirkon patsaista pystytettiin — kaakinpuuksi.

Siten oli Herran huone sanan varsinaisessa merkityksessä muutettu ryövärien luolaksi. Uusi temppeli, joka pieniruutuisine akkunoineen ja tornittomine kattoineen myöskin enämmän vivahtaa vankilaan, kuin kirkkoon, tehtiin kylän läntiseen päähän ja kiireellä tehtiinkin. Kiireessä unohtui kuitenkin tapuli entiselle paikalleen. Senpätähden onkin nyt kirkon ja sen kellojen väliä puolentoista virstan paikoille, eikä Jumalan palvelus, varsinkaan länsituulella, tulisi vähääkään häirityksi, vaikka kellonsoittaja kesken saarnan läppäämään rupeaisi.

Siihen aikaan, kuin vanha kirkko vielä oli virassa, oli kellotapuli Kaikuis-Taavetin virkahuoneena. Siinä hän, kuten vanhan testamentin aikuinen kaimansakin soitteli ihmisten hartauden herättämiseksi. Taavetti tekikin työtänsä oikein voiman perästä, eikä vain huvin vuoksi, niinkuin nykyajan soittoniekat. Hyvällä omallatunnolla saattoikin hän kehua "oikein tarmon takaa" toimittavansa virkaansa ja virka-aseman puolesta olevansa pitäjään ylhäisin mies, joka maailmassa näkee paljoa laveammalle, kuin moni muu. Tosiaankin oli hänellä tuolta ylhäältä lavea näköala ja korkea asemansa toi hänelle mieleen niin outoja mietteitä. Sieltä näki hän paljo suuria ja pieniä, rumia ja kauniita ihmisiä, näki luonnon juhlapuvussaan ja sen ihmeellisen järjestyksen, joka kaikkialla maailmassa ilmestyy. — Taavetti näki isiensä haudoilla rauhattomasti vilskuvia ihmisiä; hän näki kyynelien kostuttamilta lepokummuilta puhkeavan kauas tuoksuavia kukkasia, näki miten pienet kyynelhelmet uurtivat syviä vakoja leskien ja orpojen kasvoille ja miten ne sitten päiväpaisteessa kimaltelivat, kuni kirkkaimmat timantit.

Toisinaan taas ihmiset kävelivät hautausmaalla iloisesti nauraa hekoittaen, ikäänkuin ei murhetta maailmassa olisikaan. Joskus astuivat ystävykset tuolla alhaalla mitä suloisimmassa sovussa, välistä ne taas tölmivät ja tuustivat toisiaan Herran huoneen portailla, kiiruhtaen istumaan parhaille paikoille kirkossa, ennenkuin ystävät niille ennättäisivät. — Kaikki nuo maan pinnalla häärivät olennot näyttivät katselijasta niin naurettavan pieniltä, niin vähäpätöisiltä, joko ne sitten korskeasti kohottivat päänsä ylös pilviä kohden tahi masentunein mielin loivat alakuloisia silmäyksiä alas maan tomuun, — mutta niinhän ne aina maalliset esineet ylhäältä, lähempää taivasta katsottuina näyttävät.

Silloin tällöin luuli Taavetti kumminkin muutamissa ihmisissä huomaavansa jotakin juhlallista, katoomatonta taivaallisen valon heiastusta, joka ei laisinkaan naurettavalta näyttänyt. Hän ihmetteli kauan, ketä ja mitä ne ihmiset olivat ja keksi, kuin keksikin viimein niiden olevan sulhasia ja morsiamia, jotka saapuivat kahtena eri olentona kirkkoon, mutta tulivat sieltä yhtenä takaisin. Tavallisesti säteili silloin ihanilla toivon kukilla kaunistettu riemu heidän sasupäiltään ja koko maailma toivotteli heille hymyhuulin onnea.

Taavetille itsellensä ei taas hymyillyt kukaan. Kuparikellojen aina avonainen kita näytti irvistelevän hänelle ja niiden paksupäinen kieli oli ainoa, joka onnitteli häntä. Hän oli yksin maailmassa, vieraana vertaistensa seassa. Kummako siis, jos miehelle kerran juolahti mieleen yksinäisyytensä, kummako, jos maailma tuntui hänestä kolkolta, tyhjältä? Sentähden kysäsikin kellonsoittaja itseltään: "miksi minun täytyy olla yksin, vaikka veden kaloillakin sanotaan olevan kumppaninsa?"

Kellot lienevät ainoalla korvallaan kuulleet tuon syvänä huokauksena soittajansa rinnasta puhjenneen kysymyksen, koska ne yhäti siitä lähtien matkivat: "miksi yksin, miksi yksin?" Sitä ne vaikuttivat harvakseen ja hyvin kummallisella äänen korolla, ikäänkuin olisivat tahtoneet saada kysymyksensä aina ytimiin asti tunkeutumaan. Läpättäessä ne vielä venyttivät tuon kiusallisen utelemisensa niin luonnottoman pitkäksi ja valittavaiseksi, että rauha Taavetti-paran rinnasta kokonansa katosi.

Saadakseen tuon kirotun kysymyksen vaikenemaan rupesi Raikunen soittamaan raivoisasti, kuin vimmattu, joksi ihmiset arvelivat hänen tulleen mielenvikaan. Mutta mitäpäs se raivoisa soitto auttoi? Sitä tiheämmin vain kajahti "miksi yksin" Kaikusen korvissa ja ulkona harhaileva tuuli säesti huokauksillaan kysymystä.

Taavetista tuntui sekä soittaessa että muulloinkin siltä, kuin painajainen olisi häntä ahdistanut ja kylän väki rupesi ihmettelemään, mikä ennen niin leikkisän miehen mielen oli lattiaan lyönyt. Kevätkorvalla riutui Kaikunen aivan nähtävästi ja vallan kalpeana, haamumoisena saapui hän eräänä kesäisenä sunnuntaina toimeensa, toivoen vihdoinkin saavansa rauhan ja tuon ilkeän äänen kelloista viimeinkin tau'onneen.

Vapisevin käsin tarttui mies kellon nuoraan. Samalla alottivat soitettavat taas matkia tuota iankaikkista kysymystään. Soittaja tukki korvansa. Turha vaiva! Säälimättä helähteli yhä kysymys "miksi yksin? miksi yksin?" Silloin tunsi Taavetti täytyvänsä tulla hulluksi, jos semmoista elämää kauemmin kestäisi. Hänet valloitti epätoivo. Siinä tilassa päätti hän rohkealla hyppäyksellä syöksyä iankaikkisuuteen, johon painajaisensa ei varmaankaan voisi häntä seurata.

Aamukellot olivat soitetut ja haaveksijan tavoin seisoi soittaja luukkuaukon reunalla, tuolta pyörryttävästä korkeudesta silmäillen allensa. Pitkä, synkkä hauta ammotti siellä, juurikuin valmiina häntä nielemään. Kylmä väristys viilsi miehen selkäpiitä ja hänen polvensa longahtelivat. Hän oli juuri harppaamaisillaan ajasta iäisyyteen, kuin ukko provastin kärryjen rattaat jyrähtivät hautausmaan portilla. Velvollisuuden tunto pakotti Taavetin astumaan askeleen tapulin sisä-, eikä ulkopuolelle ja papinkello helähti aivan oikeaan aikaan, silloin kuin provasti "jalkansa sisään pisti", niinkuin hän tahtoikin ja oli kellonsoittajalle määrännyt.

"Nyt eivät ainakaan voi sanoa minun kesken työni pois lähteneen", mutisi Taavetti ja kauas kierieli tyynenä aamuna äänilaineet, kutsuen kansaa kohottamaan kiitosta ja rukousta Kaikkivaltiaan istuimen eteen.

Saarnan aikana nojautui murheellinen mies luukunpieltä vastaan surullisesti katsellen kaunista maailmaa, jolle hän Jumalanpalveluksen loputtua oli päättänyt sanoa ikuiset jäähyväiset. Silloin tunkeutuivat hänen korviinsa saarnamiehen sanat: "ei ole ihmisen hyvä yksinänsä olla —". Kuuntelija hörpisti korviaan, mutta ei enää kuullut muuta, kuin: — "hänelle avun, joka hänen tykönänsä oleman pitää".

Taavetti alkoi aprikoida, olisiko maailmassa olemassa jotain hänellekin sopivaa apua ja kuka se olisi?

"Epäilemättä joku nainen", virkkoi hän itsekseen, "mutta ovathan naiset tähän maailman aikaan niin viisaita, jotta halveksivat köyhää kellonsoittajaa. Eikähän tuo juuri ihme olekaan; enhän minä voisi puolisoani pukea, kuin sarkaan ja ruojuihin, kun muiden eukot ylvästelevät verassa ja venäjän-nahka kengissä."

Pääsky lentää sivautti Taavetin silmien editse. Hän seurasi sitä silmillään ja keksi kirkon portailla naisolennon, jota ei ainakaan koreuden hiltikka näkynyt haittaavan. Se oli nuori, hinteläinen tyttö ja pureksi siinä karkeata kauraleipää. Tytöllä oli ruojukengät jalassa, hänen sarkainen hameensa oli jo nukkavieru ja kostolin kyynäspäissä näkyi isot paikat. Taavetinkaan mielestä ei hän juuri kaunis ollut. Punertavan tukkansa ja kesakoisen ihonsa takia olisi tyttöä melkein voinut sanoa rumaksikin, jollei hänen ystävälliset, syvät sinisilmänsä olisi senlaista arvostelua vääräksi tehneet ja jollei hänen vartalonsa olisi ollut viehättävän solakka.

Kellonsoittaja tunsi tytön. Se oli Suosilmän ontuvan Matin ainoa perillinen. Taavetin kävi sääliksi tuo hento tyttöparka, joka nähtävästi oli niin kaino, ett'ei rohennut kirkkoonkaan sisälle mennä; istui vain siinä portailla, tyytyen siihen vähään, mitä sinne kuuli.

Ikäänkuin vastaukseksi äskeiseen kysymykseensä, kuka hänelle olisi sopiva avuksi, huudahti kellonsoittaja ääneen "Puna-Marjetta!"

Tyttö säpsähti ja katseli kummastellen ympärilleen.

"Marjetta!" huusi Taavetti kovemmin. Nyt tähyeli tyttö ylöspäin kuitenkaan keksimättä nimeltä kutsujaansa. Kellonsoittaja huusi vielä kerran kovemmalla äänellä ja lisäsi: "tule tänne ylös, jott'en tarvitse keuhkojani pilalle huutaa; tule tänne ylös, minulla olisi sinulle pikkuisen asiaa."

Empimättä totteli Marjetta häntä, kuten köyhä ainakin ylhäisen käskyä ja suurella vaivalla kapusi hän jyrkkiä tapulin portaita ylös. Sillä välin mietti Taavetti vakavasti tilaansa ja tuumaili mielessään, millä tavoin olisi paras ilmoittaa asiansa tytölle. Hän ei kuitenkaan ehtinyt puheensa alkuakaan oikein selville saada, kuin tytön pää jo pilkisti aukosta.

Hiukan hämillään rykäsi Kaikunen ja kunnioituksensa osotteeksi kohotti hän hieman lakkiaan, samalla sipaisten kädellä hiuksiaan ja lausui: "siinäkö sinä jo oletkin?"

"Tässä," vastasi tyttö viattomasti kysyjää silmäillen, "mutta kyllä tänne oli kiipeämistäkin."

"Onhan sitä ja se on vaikeaa, kuin onnen tikkaiden astuminen," myönsi
Taavetti.
"Niin oikein se hengästyttää," sanoi Marjetta.

Sitten seurasi hetkisen kestävä kiusallinen äänettömyys, sillä niinkuin sanottu, ei Taavetti ennättänyt puhettansa valmiiksi harkita, ennenkuin tytön tulo keskeytti hänen ajatustensa juoksun. Viimein hän kuitenkin rohkasi mielensä ja ilman esipuheitta ryhtyi asiaansa käsiksi.

"Minä olen aivan yksin," sanoi kellonsoittaja ryäistyänsä.

"Niinpä näyt olevan," tiesi tyttö vastaukseksi.

"Vainpa muulloinkin," selitti Taavetti.

"Pyydä sitten joku avuksesi toiseen kelloon," neuvoi Marjetta häntä ystävällisesti.

"Enhän minä nyt sitä tarkoita, vaan minä olen e—e—eukotta — ihan yksin," sammalsi toinen pitkäveteisesti ja pyyhki tuskan hikeä otsaltansa.

"Eukotta elämä ikävä, kuollutta on kultaisetta," vastasi tyttö veitikkamaisesti.

"Ja sinäkin olet yksin," arveli kellonsoittaja.

"Yksin olen," sanoi tyttö kierrellen, "isä jäi kotiin, kun hänen on niin vaikea käydä jalkaisin."

"Ei, vaanpa miehettä, tarkoitan minä," täydensi Taavetti puhettansa, "Ja minulle juolahti tässä mieleen, että eikös se sinusta kävisi laatuun, jos meistä niinkuin tuota pari tulisi?"

Nyt oli Marjettan vuoro ryäistä ja sepä olikin ainoa vastaus, minkä hän suustaan sai seistessään siinä Taavetin edessä. Mielihyvällä katseli kellonsoittaja hetkisen tuota hiusmartoansa myöten punastuvaa tyttöä, joka yhä vaieten näpelöi huivinsa nurkia.

Viimein katkasi hän vaitiolon kysyen: "mitäs arvelet siitä? Eikös se sinustakin kävisi laatuun?"

"Miksipäs ei," sai tyttö vihdoinkin sanotuksi ja kiireimmän mukaan lähti palausmatkallensa.

"Hyvä; minä sitten tulen tän'iltana isällesi asiasta puhumaan," lausui
Taavetti iloisesti.
"Tule vain," kuului portailta Marjetan kuiskuttava ääni, "mutta älä hisahda siitä niin kristisielulle."

Kevein askelin riensi tyttö alas ja ihmekö se olikaan, sillä nythän hän tiesi hänkin voivansa miellyttää miestä, vaikka häntä Puna-Marjetaksi sätittiin — "ja millaista miestä sitten?" tuumaili hän puoli ääneen. — "Niin uljasta, niin rotevaa, niin reipasta, jotta senhän ottaisi, vaikka ken".

Taavetti hisahti kuitenkin asiasta kaikkein kristillisimmälle sielulle,
jonka hän tunsi, nimittäin Lampelan isännälle. Mielellään suostui
Lampelainen rupemaan puhemieheksi ja lähti sitten Taavetin kanssa
Suosilmän mökkiin. Siellä piti puhemies Matille pitkät puheet Tobiaasta,
Isaakista ja muista raamatullisista kosijoista, joilla hän taivutti
Matin mielen suostumaan "nuorien puuhiin", kuten hän itse sanoi.
Toimitus päätettiin Herran siunauksella ja niin oli Taavetti kihloissa.
Lampelaisen ja Taavetin Suosilmällä käynnin johdosta joutui heti monen ämmän kieli liikkeelle. Maalarin Maija, joka kaikki seudussa tapahtuvat kihlaukset luki omaksi ansiokseen, ei sanonut uskovansa "koko historiaa, kun ei Taavetti enämpi, kuin Marjettakaan ole minulle siitä virkkanut mitään." — Vasta seuraavana sunnuntaina täytyi Maijankin myöntää huhussa olevan hiukkasen perää, kun pappi saarnastuolista sitä seurakunnalle kertoi. "Mutta," lausui Maija, "katsokoot itseänsä, ja syyttäkööt itseänsä, jos huonosti käy, niinkuin tietysti käypikin — syyttäkööt vain itseänsä, sillä, niinkuin sanottu, ei minulla ole mitään osaa koko hommassa."

Kuitenkin koetti Maija seuraavain neljän viikon kuluessa ottaa asiaan kaikin voimin osaa. Tuontuostakin pistäytyi hän Suosilmän mökissä Marjetan luona vakuuttelemassa, "ettei Taavetilta mustat kengät ensinkään kuosilliset syntyneet, vaikka hän on olevinaan suutarikin. — Kaikkipa tässä," lisäsi hän "mestareiksi rupeaisivatkin, hui, hai!" — Taavetille kertoi Maija taas Marjetan kivuloisuudesta, laiskuudesta ynnä muuta semmoista, mutta huolimatta kaikesta siitä menivät Marjetta ja Taavetti eräänä sunnuntaina kahtena eri olentona kirkkoon ja tulivat sieltä yhtenä takaisin.

Toinen ääni oli Taavetin kihlausaikana tullut kirkonkelloihin. Nyt ne soivat: "miksipäs ei, miksipäs ei" ja tuulikin ulkona kuiskaili nyt; "laatuun käy," mutta Taavetilla ei enää ollut paljoa aikaa niitä kuunnella, vaan hänellä oli muuta miettimistä. Hänen täytyi näet hankkia vaimollensa vakinainen tyyssija, sillä hän käsitti varsin hyvin, ett'ei perheellisen miehen enää sopinut Jerusalemilaisen virkaveljensä, ukko Ahasveruksen, tavoin kylästä kylään, talosta taloon kierrellä, niinkuin hän ennen oli tehnyt.

Pitkien aprikoimisien perästä valitsi kellonsoittaja kontinsijakseen Lampelan vanhan nauriskuopan, joka oli mäen syrjässä lähellä maantietä. "Luultavasti luuli hän tarpeellisen tasapainon vuoksi pitävänsä arkipäivät asuksia maan alla, kun sunnuntait ja juhlat täytyy viettää ylhäällä, tuolla huimaavassa korkeudessa lähellä taivaan pilviä," oli Sormulan herra nauraen lausunut Taavetin asunnosta kuultuaan.

Asianomaisten luvalla suurennettiin siis kuoppa. Seiniksi pantiin pölkyn päitä, maan rajaan laitettiin pienonen akkuna ja ovensuuhun ladottiin aimo kiuas. Kuopan yli asetettiin orsia, niiden päälle lautoja ja kaikkein ylimmä turpeita, joita paikoillaan pitämään pantiin moniaita vierinkiviä. Sitten pistettiin vielä ontoksi lahonnut pärepölkky kiukaan kohdalle savutorveksi ja niin oli asunto valmis.

Tuota kotia ei outo päältä nähden olisi osannut ihmisasunnoksi arvata, vaan pitänyt jonakin mäyrän tai ketun luolana, jos ei savutorvesta tuontuostakin tuprahteleva savu olisi osottanut, ett'eivät metsäläiset siinä asustelleet. Huoneen — jos suutari-kellonsoittajan asuntoa oikeita huoneita loukkaamatta voinee siksi sanoa — huoneen sisustuskin oli ulkopuolen mukainen, siis jotensakin yksinkertainen. Rahi, pienoinen lavitsan ja pöydän välillä oleva kappale, kaksi pyttyä, nahkojen lioitussoikko, tuohikopsa, kaksi vasua, pari puulusikoita, pahkakuppi, pieni pata ja rautainen pärerahko, jonka Puna-Marjetta oli myötäjäisikseen saanut — kas siinä oli perunkirjoituskirjojen mukaan kaikki huonekalut eli "*supellectilia*," niinkuin komsarjus Rytkén-vainaja on kirjoittanut. Jakokirjassa, jota tärkeänä historiallisena todistuskappaleena kirkon arkistossa yhä säilytetään, on kyllä huonekaluiksi luettu: polvihihna, veitset, nyrhikirves, lestipussi ja kiukaan vieressä olevat kylpylauteet, mutta se on arvatenkin erehdys, sillä ainoastaan viimemainituita käytettiin huonekalun verosta, nimittäin sänkynä. Erikoisomaisuutena, jota ei miehen veloista olisi saanut myödä, oli Marjetalla äitivainajaltansa perimä päivännäkemätön, jolla pienestä maksusta paranneltiin kylän lapsista maahista, savipuoleisia, lautumia ja ruohtumia.

Rauhallisesti vietti nuori parikunta päivänsä tuossa asunnossa alhaisessa, matalaisessa majassa. Marjetan omien sanojen mukaan oli heillä elämä kuin "taivaan pankolla," sillä he olivat onnellisemmat ja rikkaammatkin kuin moni kruunattu pää — he olivat tyytyväiset. — Kyläläiset nimittivät Taavetin asuntoa "hönniksi," eivätkä usein käynnillään häirinneet hönniläisten hiljaista elämää — kukapas olisi kehdannut kömpiä hönniin, jolle ei kannattanut edes mökin nimeä antaa. Vielä harvemmin kutsuttiin sinne vieraita. Melkein poikkeuksena tavallisista oloista sopii siis pitää sitä, kun Taavetti eräänä lauantai-iltana oikein pyytämällä pyysi Haapalan vanhan Sussun "menemään Marjetalle ratoksi" niin kauaksi, kuin hän itse pistäysi pyhään soittamassa. — Se tapahtui seuraavana syksynä häiden jälkeen.