Einsteinin viimeiset sanat
Tyyppi
runokokoelmat
Tekijän nimeä klikkaamalla löydät teoslistauksen ohella lisätietoa kirjailijasta.
kuvaus
Albert Einsteinin viimeiset sanat jäivät maailmalle mysteeriksi, sillä tiedemiehen kuolinvuoteella valvonut sairaanhoitaja Alberta Roszel ei osannut saksaa. Panu Tuomi on tarttunut tähän kiehtovaan seikkaan numerotrilogiansa kolmannessa osassa (aiemmat osat: Pyhän Vituksen tauti ja Vaaleanpunainen ilmestyskirja) ja kirjoittanut viimeisiä tuntejaan elävän fyysikon ja päivystävän sairaanhoitajan välille fiktiivisen, seitsemästä pitkästä roolirunosta koostuvan vuoropuhelun.
Teoksen taiturimaisen kaunis kieli ja tiivis tunnelma pitävät otteessaan. Kuolinyön hetkinä sekä Albert että Alberta luotaavat tiedemiehen elettyä elämää. Albertan puheenvuorot tihkuvat ihailua suuren neron elämäntyötä kohtaan, Einstein näyttäytyykin Albertan silmissä romanttisessa valossa, intohimoisesti työlleen omistautuneena, maailmankaikkeuden kauneutta rakastavana esteetikkona: ”niin kuin/ Spinoza hioi/ linssejään, sinä/ istuit hämärässä/ huoneessa/ ja tiesit,/ taivaankantta/ / on kaulittava/ kuin omenastruudelin/ taikinaa,/ niin ohueksi/ että sen läpi/ voi lopulta/ lukea rakkauskirjeen.” (s.14-15)
Albertin puheenvuoroissa taas painottuu nerouden väistämätön kääntöpuoli, tiedemiehen syyllisyys, vastuu keksinnöistään, joita maailma käyttää omiin, vääriin tarkoituksiinsa, tuhoamaan elämää: ”nyt ajattelen/ heitä päivin/ ja öin/ kun tiimalasissa/ pöydälläni/ juoksee/ ventovieraiden/ tuhka, tulinko/ sittenkin/ säveltäneeksi// paineaaltojen/ sinfonian/--/ ja jos/ yritin lopulta varoittaa,/ ei siitä/ ollut enää/ hyötyä, sillä/ pasuunaan/ oli jo/ puhallettu” (s.43-45)
Albertan kaksi viimeistä roolirunoa paikantavat lukijan polveilevista muistikuvista, yhtälöistä, neliöjuurista ja galakseista, takaisin dialogin konkreettiseen puhetilanteeseen, sairaalahuoneen seinien sisäpuolelle, jossa eräs ihmiselämä on juuri päättymäisillään: ”Miten hiljainen/ huhtikuun/ ilta, kuu/ on tänään/ kalpeampi/ kuin sabiinittaren/ hipiä” (s. 69) Kuoleman edessä suuri nerokin kutistuu tuiki tavalliseksi ihmiseksi: ”Näenkö/ sittenkin edessäni/ miehen, /jossa tähti/ ja sappikivi/ katsovat/ toisiaan/ / näenkö/ miehen/ jonka uurteet/ kertovat, että/ tykkylumi/ painaa/ sydäntä”(s. 49-50)
(Silene Lehto/ Sanojen aika)
ei se
mitä kykenin
tekemään
vaan se
mitä en
kyennyt
estämään
Panu Tuomi (s. 1968) kehittelee kuolevan tiedemiehen ja sairaanhoitajan välille kuvitteellisen dialogin, jossa maailmankaikkeuden arvoitus kiertyy etiikkaan, musiikkiin ja juutalaiseen mystiikkaan. Einsteinin viimeiset sanat on numerotrilogian (Pyhän Vituksen tauti, Vaaleanpunainen ilmestyskirja) kolmas osa.
(takakansiteksti)
Teoksen taiturimaisen kaunis kieli ja tiivis tunnelma pitävät otteessaan. Kuolinyön hetkinä sekä Albert että Alberta luotaavat tiedemiehen elettyä elämää. Albertan puheenvuorot tihkuvat ihailua suuren neron elämäntyötä kohtaan, Einstein näyttäytyykin Albertan silmissä romanttisessa valossa, intohimoisesti työlleen omistautuneena, maailmankaikkeuden kauneutta rakastavana esteetikkona: ”niin kuin/ Spinoza hioi/ linssejään, sinä/ istuit hämärässä/ huoneessa/ ja tiesit,/ taivaankantta/ / on kaulittava/ kuin omenastruudelin/ taikinaa,/ niin ohueksi/ että sen läpi/ voi lopulta/ lukea rakkauskirjeen.” (s.14-15)
Albertin puheenvuoroissa taas painottuu nerouden väistämätön kääntöpuoli, tiedemiehen syyllisyys, vastuu keksinnöistään, joita maailma käyttää omiin, vääriin tarkoituksiinsa, tuhoamaan elämää: ”nyt ajattelen/ heitä päivin/ ja öin/ kun tiimalasissa/ pöydälläni/ juoksee/ ventovieraiden/ tuhka, tulinko/ sittenkin/ säveltäneeksi// paineaaltojen/ sinfonian/--/ ja jos/ yritin lopulta varoittaa,/ ei siitä/ ollut enää/ hyötyä, sillä/ pasuunaan/ oli jo/ puhallettu” (s.43-45)
Albertan kaksi viimeistä roolirunoa paikantavat lukijan polveilevista muistikuvista, yhtälöistä, neliöjuurista ja galakseista, takaisin dialogin konkreettiseen puhetilanteeseen, sairaalahuoneen seinien sisäpuolelle, jossa eräs ihmiselämä on juuri päättymäisillään: ”Miten hiljainen/ huhtikuun/ ilta, kuu/ on tänään/ kalpeampi/ kuin sabiinittaren/ hipiä” (s. 69) Kuoleman edessä suuri nerokin kutistuu tuiki tavalliseksi ihmiseksi: ”Näenkö/ sittenkin edessäni/ miehen, /jossa tähti/ ja sappikivi/ katsovat/ toisiaan/ / näenkö/ miehen/ jonka uurteet/ kertovat, että/ tykkylumi/ painaa/ sydäntä”(s. 49-50)
(Silene Lehto/ Sanojen aika)
ei se
mitä kykenin
tekemään
vaan se
mitä en
kyennyt
estämään
Panu Tuomi (s. 1968) kehittelee kuolevan tiedemiehen ja sairaanhoitajan välille kuvitteellisen dialogin, jossa maailmankaikkeuden arvoitus kiertyy etiikkaan, musiikkiin ja juutalaiseen mystiikkaan. Einsteinin viimeiset sanat on numerotrilogian (Pyhän Vituksen tauti, Vaaleanpunainen ilmestyskirja) kolmas osa.
(takakansiteksti)
Julkaisuissa alkukielinen julkaisu, 1. suomenkielinen julkaisu, eri käännökset ja mahdolliset muut käännökset.
julkaisut
Alanimeke
dialogi sairasvuoteen äärellä
Ensimmäinen julkaisu
kyllä
Ilmestymisaika
Sivumäärä
77