Torpan tyttö
Kokoteksti
Linkki vie kokotekstiin Kirjasammon ulkopuolelle.
Tyyppi
novellit
Tekijän nimeä klikkaamalla löydät teoslistauksen ohella lisätietoa kirjailijasta.
Kirjallisuudenlaji
Tarkka aika
Alkukieli
Tekstinäyte
1. ANNI.
P—n pitäjässä P—veden rannalla oli pienoinen torppa, jonka maa kuului lähellä olevaan Syrjän taloon. Torpassa ei ollut paitsi tarpeellisia ulkohuoneita muuta kuin kaksi asuinhuonetta, nimittäin tupa ja kamari tuvan takana. Asuinhuoneitten ympärillä oli aitaus, ja aitauksen sisäpuolella kasvoivat lehevät pihlajat, nyt täydessä kukoistuksessa. Vielä muutamia koivujakin oli portaitten viereen pistetty ja latvat kauniisti yhteen sidottu, sillä nyt oli juhannusaatto, ja huomenna torpan tytön, nuoren Annin, piti ensi kerran Herran ehtoolliselle pääsemän.
Annin isä ja äiti istuivat portailla odottaen tytärtänsä kotiin pappilasta. Anni oli heidän ainoa lapsensa, ja jo senkin vuoksi he häntä hyvin rakastivat, mutta erittäinkin hänen hellä ja lempeä luonteensa teki hänet heille rakkaaksi.
Annin äiti Liisa, joka oli jo hetken aikaa odottanut tytärtänsä, kuunteli tarkasti, eikö jo kuuluisi airojen loisketta. Viimein, kun ei kaivattua kuulunut, hän sanoi miehelleen: »Mene, Matti hyvä, katsomaan, eikö lapsemme jo tule. Minä lähden illallisen toimeen. Tänä iltana olkoon Anni vapaa maallisista askareista.» Näin sanoen Liisa riensi iltatoimiinsa, ja Matti läksi rannalle.
Jo näkyi Annin vene; hän istui ja souteli hiljaa. Tyynesti kuului airojen loiske. Hänen huivinsa oli luiskahtanut niskaan, ja hänen keltaiset hiuksensa näyttivät ilta-auringon loistossa ihan kullan kaltaisilta. Hänen poskensa olivat verevät ja kauniit, ja vakavat sinisilmänsä näyttivät tuumailevaisilta. Hän ei huomannut, että jo oli pienen lahden yli soutanut, ennenkuin vene töytäsi rantaan.
»Hyvää iltaa, tyttöseni», sanoi Matti ja veti venettä paremmin rannalle.
»Jumal' antakoon», vastasi Anni, astuen ulos aluksesta. Samassa tuli myös äiti heitä vastaan, ja nyt he läksivät tupaan, johon Liisa oli valmistanut illallisen.
Tupaan tultuansa Anni otti kainalostansa ison raamatun, jonka näytti vanhemmillensa, sanoen:
»Katsokaa, mitä vanha rovastimme antoi minulle.»
»Hyvä, hyvä», lausui isä. »Mutta muista, lapseni, että maa vaatii viljelijänsä, muutoin ei se hedelmää kanna, ja niin vaatii raamattukin.»
Liisa pyyhkieli silmiänsä sanoen: »Siinä, lapseni, sinulla on neuvonantaja vielä silloin, kun vanhempaisi haudalla sammalet kasvavat.»
»Oi, äiti», sanoi Anni, »jos olisitte kuulleet, kuinka rakas rovastimme puhui meille, ette olisi saattaneet itkemättä olla. 'Rakkaat lapset', sanoi hän, 'te lähdette tuntemattomaan maailmaan. Muutamille teistä voi elämän tie olla tasaisempi, toisille hyvinkin teräviä kiviä täynnä; toisilla teistä ehkä on keveämpi taakka kannettavana, muutamilla taas raskaampi. Monelta teistä kenties jo nuoruuden iässä temmataan pois rakkaat vanhemmat, jotka teitä ovat ohjanneet. Mutta muistakaatte, että Jumalan sana on se aarre, josta saatte oppia ja neuvoa niin ilossa kuin murheessakin. Ja vielä minä muistutan teitä', sanoi hän, 'että kansi, johon sana on suljettuna, ei saa tomuiseksi joutua; niin useasti pitää teidän sitä viljelemän.' Näin puhui rovasti», sanoi Anni, »ja käski meitä vielä huomenna kokoontumaan pappilaan ja sieltä sitte lähtemään hänen kanssansa kirkkoon».
»Mutta nyt on jo ilta kulunut», sanoi Matti, »lähtekäämme iltaselle». — Ruoalta päästyä Matti luki raamattua vähäisen, ja sitte he läksivät levolle.
Aamulla oli aurinko jo korkealla taivaalla, kun Anni heräsi. Kiiruusti hän puki päälleen mustat vaatteensa ja läksi isänsä ja äitinsä kanssa pappilaan.
Pappilassa olivat jo rippilapset koossa Annin sinne joutuessa. Samassa tuli myös rovasti, ja nyt läksi rakastettu opettaja laumansa kanssa kirkkoon. Kun hän siellä luki esipuheeksensa valitut sanat: »En tästedes puhu paljon teidän kanssanne» (Joh. 14:30), silloin kaikki lapset itkivät. He tunsivat, että kohta olisivat erotetut paimenestansa, ja että lauma sinne tänne hajoisi. Kallis rippikouluaika oli ohitse.
Kirkosta tultua kukin meni eri haarallensa. Anni kulki vanhempainsa seurassa. Vieläpä yksi oli, joka myöskin seurasi häntä vähän matkan päässä; vaan kun ennättivät torppaan vievälle tienhaaralle, silloin läheni jäljessäkävijä, joka oli yhdeksäntoistavuotinen, rehellisen- ja siistinnäköinen nuorukainen, Syrjän talon ainoa poika.
Anni katsoi taaksensa ja sanoi: »Kah, Vilho.»
»Niin olen», vastasi Vilho, »ja tulen isäni ja äitini puolesta kutsumaan teitä kaikkia meille päivälliselle».
Anni kiitti, ja nyt he menivät yhdessä rantaan. Sitte he läksivät kaikin Syrjän taloon. Siellä oli iso vierastupa koristettu seinänrakoihin pistetyillä tuomen- ja pihlajanoksilla, ja lattialla oli vasta riivittyjä katajia. Tuvan perällä oli pitkä valkeaksi pesty pöytä, jossa kukkuralliset ruoka-astiat höyrysivät, ja seinässä naskui komea kello. Tuvan oven viereen seisahtuivat nyt vieraat torpasta, mutta Syrjän emäntä heidät vähitellen veti kädestä tuvan perälle, johonka heidät jätämme.
P—n pitäjässä P—veden rannalla oli pienoinen torppa, jonka maa kuului lähellä olevaan Syrjän taloon. Torpassa ei ollut paitsi tarpeellisia ulkohuoneita muuta kuin kaksi asuinhuonetta, nimittäin tupa ja kamari tuvan takana. Asuinhuoneitten ympärillä oli aitaus, ja aitauksen sisäpuolella kasvoivat lehevät pihlajat, nyt täydessä kukoistuksessa. Vielä muutamia koivujakin oli portaitten viereen pistetty ja latvat kauniisti yhteen sidottu, sillä nyt oli juhannusaatto, ja huomenna torpan tytön, nuoren Annin, piti ensi kerran Herran ehtoolliselle pääsemän.
Annin isä ja äiti istuivat portailla odottaen tytärtänsä kotiin pappilasta. Anni oli heidän ainoa lapsensa, ja jo senkin vuoksi he häntä hyvin rakastivat, mutta erittäinkin hänen hellä ja lempeä luonteensa teki hänet heille rakkaaksi.
Annin äiti Liisa, joka oli jo hetken aikaa odottanut tytärtänsä, kuunteli tarkasti, eikö jo kuuluisi airojen loisketta. Viimein, kun ei kaivattua kuulunut, hän sanoi miehelleen: »Mene, Matti hyvä, katsomaan, eikö lapsemme jo tule. Minä lähden illallisen toimeen. Tänä iltana olkoon Anni vapaa maallisista askareista.» Näin sanoen Liisa riensi iltatoimiinsa, ja Matti läksi rannalle.
Jo näkyi Annin vene; hän istui ja souteli hiljaa. Tyynesti kuului airojen loiske. Hänen huivinsa oli luiskahtanut niskaan, ja hänen keltaiset hiuksensa näyttivät ilta-auringon loistossa ihan kullan kaltaisilta. Hänen poskensa olivat verevät ja kauniit, ja vakavat sinisilmänsä näyttivät tuumailevaisilta. Hän ei huomannut, että jo oli pienen lahden yli soutanut, ennenkuin vene töytäsi rantaan.
»Hyvää iltaa, tyttöseni», sanoi Matti ja veti venettä paremmin rannalle.
»Jumal' antakoon», vastasi Anni, astuen ulos aluksesta. Samassa tuli myös äiti heitä vastaan, ja nyt he läksivät tupaan, johon Liisa oli valmistanut illallisen.
Tupaan tultuansa Anni otti kainalostansa ison raamatun, jonka näytti vanhemmillensa, sanoen:
»Katsokaa, mitä vanha rovastimme antoi minulle.»
»Hyvä, hyvä», lausui isä. »Mutta muista, lapseni, että maa vaatii viljelijänsä, muutoin ei se hedelmää kanna, ja niin vaatii raamattukin.»
Liisa pyyhkieli silmiänsä sanoen: »Siinä, lapseni, sinulla on neuvonantaja vielä silloin, kun vanhempaisi haudalla sammalet kasvavat.»
»Oi, äiti», sanoi Anni, »jos olisitte kuulleet, kuinka rakas rovastimme puhui meille, ette olisi saattaneet itkemättä olla. 'Rakkaat lapset', sanoi hän, 'te lähdette tuntemattomaan maailmaan. Muutamille teistä voi elämän tie olla tasaisempi, toisille hyvinkin teräviä kiviä täynnä; toisilla teistä ehkä on keveämpi taakka kannettavana, muutamilla taas raskaampi. Monelta teistä kenties jo nuoruuden iässä temmataan pois rakkaat vanhemmat, jotka teitä ovat ohjanneet. Mutta muistakaatte, että Jumalan sana on se aarre, josta saatte oppia ja neuvoa niin ilossa kuin murheessakin. Ja vielä minä muistutan teitä', sanoi hän, 'että kansi, johon sana on suljettuna, ei saa tomuiseksi joutua; niin useasti pitää teidän sitä viljelemän.' Näin puhui rovasti», sanoi Anni, »ja käski meitä vielä huomenna kokoontumaan pappilaan ja sieltä sitte lähtemään hänen kanssansa kirkkoon».
»Mutta nyt on jo ilta kulunut», sanoi Matti, »lähtekäämme iltaselle». — Ruoalta päästyä Matti luki raamattua vähäisen, ja sitte he läksivät levolle.
Aamulla oli aurinko jo korkealla taivaalla, kun Anni heräsi. Kiiruusti hän puki päälleen mustat vaatteensa ja läksi isänsä ja äitinsä kanssa pappilaan.
Pappilassa olivat jo rippilapset koossa Annin sinne joutuessa. Samassa tuli myös rovasti, ja nyt läksi rakastettu opettaja laumansa kanssa kirkkoon. Kun hän siellä luki esipuheeksensa valitut sanat: »En tästedes puhu paljon teidän kanssanne» (Joh. 14:30), silloin kaikki lapset itkivät. He tunsivat, että kohta olisivat erotetut paimenestansa, ja että lauma sinne tänne hajoisi. Kallis rippikouluaika oli ohitse.
Kirkosta tultua kukin meni eri haarallensa. Anni kulki vanhempainsa seurassa. Vieläpä yksi oli, joka myöskin seurasi häntä vähän matkan päässä; vaan kun ennättivät torppaan vievälle tienhaaralle, silloin läheni jäljessäkävijä, joka oli yhdeksäntoistavuotinen, rehellisen- ja siistinnäköinen nuorukainen, Syrjän talon ainoa poika.
Anni katsoi taaksensa ja sanoi: »Kah, Vilho.»
»Niin olen», vastasi Vilho, »ja tulen isäni ja äitini puolesta kutsumaan teitä kaikkia meille päivälliselle».
Anni kiitti, ja nyt he menivät yhdessä rantaan. Sitte he läksivät kaikin Syrjän taloon. Siellä oli iso vierastupa koristettu seinänrakoihin pistetyillä tuomen- ja pihlajanoksilla, ja lattialla oli vasta riivittyjä katajia. Tuvan perällä oli pitkä valkeaksi pesty pöytä, jossa kukkuralliset ruoka-astiat höyrysivät, ja seinässä naskui komea kello. Tuvan oven viereen seisahtuivat nyt vieraat torpasta, mutta Syrjän emäntä heidät vähitellen veti kädestä tuvan perälle, johonka heidät jätämme.