Syvyyden avaimet

Maana asteli tyhjyyttään kumisevalla ullakolla ikkunasta toiseen ja ahmi katseellaan alapuolella avautuvaa maisemaa. Paratiisimainen niitty kylpi kesäsunnuntain auvossa, mehiläiset ja paarmat surisivat, ja heleät perhoset lepattelivat kukkaloiston yllä. Kauempana käyskenteli laiduntavaa karjaa. Hän katseli nyt ensi kertaa uutta kotiaan ja tiluksiaan: kaikki mitä hän näki, niin kauas kuin silmä kantoi, kaikki oli hänen - horisontissa näkyviä utuisia kukkuloita myöten! Miten pakahduttavan, hulluksi tekevän, ekstaattisen ihanaa!
Selän takaa kuului yskäisy, ja Maana katsahti taakseen. Ullakon hämystä astui esiin isä, joka olikin elossa, vaikka oli kuollut yli kymmenen vuotta sitten. Miten ilkeä huhu! Ja hän, Maana, oli uskonut sen todeksi! Mutta tässähän isä oli, samanlaisena kuin ennenkin; käveli edestakaisin ullakolla ja etsi kiireisenä työkalujaan. Isällä oli likaiset työvaatteet ja vanhat kuluneet kengät, leuka puski pitkään kadoksissa olleen miehen sänkeä.
- Maana! isä sanoi kärsimättömästi. - Kellarissa on juhlat. Hae sieltä mitä haluat - mutta ennen kuin juhlavieraat tulevat. Ehdottomasti ennen! Pidä kiirettä!
- Kenen juhlat ne on? Maana kysyi hyvillään.
- Minun tietysti, isä sanoi. - Palkaksi neljänkymmenen vuoden palveluksesta ja
raskaasta työstä - muista se.
Isä kääri lahkeensa, ja näytti tutut arvet, jotka oli saanut työtapaturmissa neljänkymmenen työvuoden aikana. Sitten isä kiiruhti työkaluineen lasihissiin. Maana laskeutui hänen perässään kellarin syvyyksiin ja ihmetteli, miten se saattoi tulvia auringonvaloa joka suunnalta. Kellari oli lastattu täyteen tuoreelta puulta tuoksuvia avolaatikoita, jotka pursuivat herkkuja.
Maana astui lähemmäksi ja huomasi, että lähimmissä laatikoissa pilkotti punaisia jokirapuja, seuraavissa silkkipaperiin käärittyjä nektariineja ja niiden takana pullokaupalla ranskalaista samppanjaa. Ravuista tulvehtiva tillin tuoksu sai suun täyteen sylkeä. Maana alkoi tunkea rapuja ja nektariineja puseron kaula-aukosta sisään molemmin käsin. Pusero pullisteli jo ratkeamaisillaan, mutta mitään ei ollut vielä tarpeeksi! - Kulho! hän ulvoi seinille paksulla äänellä jota ei tuntenut omakseen, - tuokaa minulle kulho!
Isä seisoi seinän vieressä kalpeana ja sairaan näköisenä ja katseli vaitonaisena tytärtään. Maana huomasi muuttuneensa lyhytjalkaiseksi olennoksi, jonka sylki valui pitkinä rihmoina pitkin leukaa. Himo oli asettunut kurkkua tukkivaksi limaköntiksi, jota hän yritti rykiä pois. Samalla oli opeteltava käyttämään paisuneen vatsan alle kasvaneita nivelikkäitä jalkoja. - Hyvä! hän raakkui tyytyväisenä, - lisää jalkoja avuksi! Ja vatsapussi! Vatsapussi juuri oikeaan aikaan! Hän vaappui puolelta toiselle ja haroi vatsapussiinsa lisää herkkuja. Samassa aurinko meni pilveen ja kellariin laskeutui kaiuton ummehtunut pimeys. Hän haparoi sokeana uusilla ulokkeillaan. Ilman varoitusta hän humahti hyiseen kuoppaan ja sieltä vielä kellariakin pimeämpään ja kylmempään tyhjyyteen.
- Syvyyden avain! isän alistunut, kärsivä ääni kaikui jostain kaukaa kunnes ääni loittoni ja Maana sinkoutui valon nopeudella kauhistuttavaan kosmiseen kylmyyteen.
- Minun tyttäreni, isän viimeinen tuskainen henkäys kuului Maanan pään sisältä, - minun tyttäreni sai syvyyden avaimet!

Maana kahahti istumaan vuoteen laidalle. Kieli oli kuivunut kiinni kitalakeen ja sydän hakkasi kipeästi rinnassa. Syvyyden avain... Missä hän oli nähnyt sanat aiemmin? Raamatussako?
Pentu tassutteli vuoteen viereen ja tervehti Maanan kättä kostealla kirsullaan. Ulkona vonkui tuuli, mutta peltikaton ropina tuntui rauhoittavalta. Vähitellen sydämen syke alkoi tasoittua. Maana muisti kaikkinielevän himon tunteen ja tunnusteli sileää vatsaansa, joka oli unen loppumetreillä ollut täynnä inhottavia ulokkeita.
Rapujen lisäksi hän oli aina rakastanut nektariineja. Ja kuohuvia juomia, pirskahtelevaa viiniä ja samppanjaa.
Maana ojentautui takaisin pitkäkseen ja mietti untaan mutta ei saanut rauhaa ennen kuin laskeutui alakertaan katsomaan, oliko Kaitsun kirjahyllyssä Raamattua. Koskemattoman näköinen perheraamattu löytyi resuiseksi selatun Lewinin Genes-kirjan ja vielä sitäkin kuluneemman retkeilijän lintuoppaan välistä. Maana haki käsille ilmestyskirjan ja selasi sitä kunnes löysi etsimänsä.

Ja viides enkeli puhalsi pasuunaan; niin minä näin tähden, taivaasta maan päälle pudonneen, ja sille annettiin syvyyden kaivon avain (...) Minä näin, kuinka taivaasta tuli alas enkeli, jolla oli kädessään syvyyden avain ja isot kahleet. Hän otti kiinni lohikäärmeen, tuon muinaisaikojen käärmeen, jonka nimet ovat Paholainen ja Saatana, ja pani sen kahleisiin tuhanneksi vuodeksi, syöksi sen syvyyteen ja lukitsi ja kahlehti sen jäljestä syvyyden oven...