Teoksen nimi. Mikäli teos on julkaistu useammalla nimellä, näytetään ensimmäisen julkaisun nimi.
Aili
Kokoteksti
Linkki vie kokotekstiin Kirjasammon ulkopuolelle.
Tyyppi
romaanit
Tekijän nimeä klikkaamalla löydät teoslistauksen ohella lisätietoa kirjailijasta.
kuvaus
Romaanien Aili (1897) ja Kaksi rakkautta (1898) naispäähenkilö jättää Helsingin huvit vihkiytyäkseen työhön kansan hyväksi. (Kansallisbiografia)
Kirjallisuudenlaji
Alkukieli
Tekstinäyte
— Minä väitän, että lumi jo on sulanut. Entä sinä? Lyödäänkö vetoa?
— Minä olen aivan samaa mieltä kuin sinä. Viime päivinä on satanut paljon.
— Emme siis voi lyödä vetoa!
— Mutta jos minä sanon, ettei se ole sulanut. Mitä pannaan?… Jos sinä voitat, niin…
— Sinun pitää minulle esimerkiksi ommella jotakin… ja minä…
— Annat minulle jonkun kirjan!
— Hyvä.
He naurahtivat, ojensivat toisilleen kätensä ja läksivät rientämään ylös mäkeä. Päästyään harjulle, suuntasivat he paikalla askeleensa sinne, missä oli äkkijyrkin kohta.
— Minä olen voittanut, minä olen voittanut! riemuitsi Aili.
Rotkon pohjalla näkyi todellakin vielä läjä liankarvaista lunta. Tiheät puut ja suuri kivilohkare estivät päivän säteitä milloinkaan pääsemästä sinne.
— Kummallista! sanoi Eero. — Minkä kirjan tahdot?
— Sen saat sinä päättää. Minkä vain annat.
Aili taipui kiireesti taittamaan kellastunutta heinää maantienlaidasta. Hänen poskensa hehkuivat ja sitä ei hän tahtonut näyttää. Heidän ympärillään leveni laaja näköala: vihreään vivahtelevia metsäisiä harjanteita, joiden ääriviivat tasaisina kaartuivat taivasta vastaan, siellä täällä vettä tai jokunen asumus ja maantie, joka ponnisti ylös ahteita, pian kadotakseen laaksojen peittoon, sitten taas sukeltaakseen esiin mutkikkaana kuin luikerteleva mato. Mäen alla oli torppa.
Miten monta kertaa Aili jo tänäkin vuonna oli seisonut siinä Kiutun mäellä antaen silmänsä seurata puunlatvojen sorjia muotoja. Maaliskuusta asti oli hän miltei joka päivä tehnyt sinne toivioretkensä, nähdäkseen kevään kehkeytymistä. Sillä sieltä saattoi kaikista parhaiten seurata, miten mättäät paljastuivat, miten lumi metsästä aleni ja mihinkä karvaan puut milloinkin pukeutuivat. Veljensä Pekan kanssa oli hän kevättalvesta retkeillyt hankia myöten kauas saloille. Pekka oli hänelle kertonut suunnitelmiaan, selittänyt miten hän viljelyksensä järjestäisi, miten ojittaisi suot, mitä kylväisi mihinkin paikkaan. Kiutun mäelle näkyivätkin kaikki Kaarilan maat. He olivat istuneet kivellä päiväpaisteessa. Ja Pekka oli puhunut tyynellä äänellään ja tehnyt levollisia liikkeitään vainioita ja niittyjä kohti, Ailin ajatusten usein ladellessa kaukana muilla mailla.
Eeron tultua Kaarilaan oli Aili hänestä saanut uskollisen toverin. Teiden vielä ollessa huonoja, ei hän saattanut käyttää polkupyöräänsä, ja niin he tekivät pitkiä jalkamatkoja, huolimatta kelirikoista ja epävakaisista ilmoista. He kävivät "katsomassa kevääntuloa", niinkuin he nimittivät retkiensä tarkoitusta. Kiutun mäki oli ensinnä paljastunut lumesta. Sen rinteiltä olivat he löytäneet ensimmäiset vuokot. Ja koivun kylkeen mäen harjalla oli Eero eräänä lämpöisenä iltana piirtänyt heidän nimensä. Mutta syvällä rotkossa mäen alla löytyi vielä lunta. Ja sen sulamista kävivät he nyt miltei joka päivä katsomassa.
— Minä olen aivan samaa mieltä kuin sinä. Viime päivinä on satanut paljon.
— Emme siis voi lyödä vetoa!
— Mutta jos minä sanon, ettei se ole sulanut. Mitä pannaan?… Jos sinä voitat, niin…
— Sinun pitää minulle esimerkiksi ommella jotakin… ja minä…
— Annat minulle jonkun kirjan!
— Hyvä.
He naurahtivat, ojensivat toisilleen kätensä ja läksivät rientämään ylös mäkeä. Päästyään harjulle, suuntasivat he paikalla askeleensa sinne, missä oli äkkijyrkin kohta.
— Minä olen voittanut, minä olen voittanut! riemuitsi Aili.
Rotkon pohjalla näkyi todellakin vielä läjä liankarvaista lunta. Tiheät puut ja suuri kivilohkare estivät päivän säteitä milloinkaan pääsemästä sinne.
— Kummallista! sanoi Eero. — Minkä kirjan tahdot?
— Sen saat sinä päättää. Minkä vain annat.
Aili taipui kiireesti taittamaan kellastunutta heinää maantienlaidasta. Hänen poskensa hehkuivat ja sitä ei hän tahtonut näyttää. Heidän ympärillään leveni laaja näköala: vihreään vivahtelevia metsäisiä harjanteita, joiden ääriviivat tasaisina kaartuivat taivasta vastaan, siellä täällä vettä tai jokunen asumus ja maantie, joka ponnisti ylös ahteita, pian kadotakseen laaksojen peittoon, sitten taas sukeltaakseen esiin mutkikkaana kuin luikerteleva mato. Mäen alla oli torppa.
Miten monta kertaa Aili jo tänäkin vuonna oli seisonut siinä Kiutun mäellä antaen silmänsä seurata puunlatvojen sorjia muotoja. Maaliskuusta asti oli hän miltei joka päivä tehnyt sinne toivioretkensä, nähdäkseen kevään kehkeytymistä. Sillä sieltä saattoi kaikista parhaiten seurata, miten mättäät paljastuivat, miten lumi metsästä aleni ja mihinkä karvaan puut milloinkin pukeutuivat. Veljensä Pekan kanssa oli hän kevättalvesta retkeillyt hankia myöten kauas saloille. Pekka oli hänelle kertonut suunnitelmiaan, selittänyt miten hän viljelyksensä järjestäisi, miten ojittaisi suot, mitä kylväisi mihinkin paikkaan. Kiutun mäelle näkyivätkin kaikki Kaarilan maat. He olivat istuneet kivellä päiväpaisteessa. Ja Pekka oli puhunut tyynellä äänellään ja tehnyt levollisia liikkeitään vainioita ja niittyjä kohti, Ailin ajatusten usein ladellessa kaukana muilla mailla.
Eeron tultua Kaarilaan oli Aili hänestä saanut uskollisen toverin. Teiden vielä ollessa huonoja, ei hän saattanut käyttää polkupyöräänsä, ja niin he tekivät pitkiä jalkamatkoja, huolimatta kelirikoista ja epävakaisista ilmoista. He kävivät "katsomassa kevääntuloa", niinkuin he nimittivät retkiensä tarkoitusta. Kiutun mäki oli ensinnä paljastunut lumesta. Sen rinteiltä olivat he löytäneet ensimmäiset vuokot. Ja koivun kylkeen mäen harjalla oli Eero eräänä lämpöisenä iltana piirtänyt heidän nimensä. Mutta syvällä rotkossa mäen alla löytyi vielä lunta. Ja sen sulamista kävivät he nyt miltei joka päivä katsomassa.
Julkaisuissa alkukielinen julkaisu, 1. suomenkielinen julkaisu, eri käännökset ja mahdolliset muut käännökset.