Hyvätkin on haudattava

Se joulunalusviikon päivä sattui olemaan yksi niistä, joina lumi tuli kuin pysyäkseen. Pyry oli varmaankin alkanut jo tunteja aikaisemmin ja jatkui yhä rajun voimakkaana aamun niukassa valossa. Lunta tuntui tuiskuavan kaikkialta. Suuret nuoskaiset hiutaleet kiisivät vinhasti, leijuivat arvokkaasti, ryöpsähtelivät, harjoittivat ryhmäseksiä, muo­dostivat pyörteitä, kinostuivat ja liimautuivat ikkunaan vetiseksi massaksi, joka hitaasti valui alaspäin.
Lopettelin kolmatta aamukahvikupillista keittiön pöydän ääressä ja tuijottelin talvista näkymää. Joku esteettisyyteen taipuvainen silkkipyjamaveikko tai vielä sängynlämmin romanttinen kotirouvan nuppunen olisivat jopa saattaneet pitää siitä, mutta minunlaiselleni aamuäreälle ja arkiselle asioitsijalle, jolla kaiken lisäksi oli vähäinen kolarijuttu hoidettavana parin tunnin päästä pienen maaseutukaupun­gin kihlakunnanoikeudessa puolen sadan kilometrin mat­kan takana, lumi merkitsi vain ylimääräistä hankaluutta. Se tiesi ensin varovaista hissuttelua kuluneilla talvitossuilla kaduilla, jotka olivat liukkaat kuin aseman sylkykupit, ja sen jälkeen puikkelehtimista ruskeassa suolarännissä, jollaiseksi ykkösvaltatie aina noilla ilmoilla muuttui.
Ajoin partani ja puin kiirehtimättä päälleni. Soin itselleni päivän ensimmäisen savukkeen tarkastaessani, että salkussa olivat valtakirja, poliisitutkintapaperit ja laatimani pm-kir­jelmä. Peruutin auton tallista ja lähdin taipaleelle. Laskeskelin olevani takaisin lounaaksi, minkä jälkeen voisin huilia toimisto-olohuoneessani, taikka mennä penkomaan erään tukkuliikkeen varastossa ilmennyttä sisäistä vuotoa, jota ei vielä siinä vaiheessa haluttu antaa poliisille. Lukuun ottamatta yllättävää lumisadetta päivälliset tapahtumat tulisivat olemaan melkoisen tavanomaisia, niin minä uskoin.