Inshallah

Ote Professorin kirjeestä:
”Olen aloittanut sen, kulta, teen sitä parhaillani! Joka yö sulkeudun toimistooni ja teen työtä, työtä, työtä, purjehdin unelmoimani romaanin hankalilla vesillä. En tiedä mihin satamaan se minut vie. Romaani ei tunnusta monia salaisuuksiaan tai pajasta henkilöllisyyttään heti edes kirjoittajalleen. Niin kuin sikiö, joka on vielä vailla täsmällisiä piirteitä, se sulkee alussa sisäänsä loputtomasti mahdollisuuksia, lukemattomia hyviä tai pahoja yllätyksiä. Ja kaikki on mahdollista. Pahinkin. Mutta seb ruumis on jo hahmoteltu, sydän sykkii, keuhkot hengittävät, kynnet ha hiukset kasvavat, hatarissa kasvoissa saattaa selvästi erottaa silmät, nenän ja suun – voin esitellä sen sinulle. Voin jopa kertoa sinulle etukäteen että tarina tapahtuu kolmen kuukauden aikana, yhdeksänkymmenen päivän aikana, alkaen eräänä lokakuun lopun sunnuntaina ja päättyen sunnuntaina tammikuun lopulla, ja että se alkaa Beirutin koirista, mikä on allegoria uutisaineiston laitamilta. Tarina saa alkunsa kaksinkertaisesta verilöylystä ja sen punaisena lankana on matemaattinen yhtälö, toisin sanoen Bolzmannin S=K In P ja juonta kehitellessäni käytän Odysseuksen hamletmaista aseenkantajaa, joka etsii elämän kaavaa. (Annoin hänelle nimeksi Angelo. Moinen valinta tuntui sopivan hänen askeettiseen järkeilyynsä, ja toisaalta en ole antanut kenellekään jumalaisen runoelman nimiä. Toivoen voivani välttää että joku alituisesti vaaniva vähäjärkinen syyttää minua liiallisesta itsevarmuudesta ja pilkkaa vaivannäköäni, olen antanut Akhaian päällikölle sopivien sotaisten lintujen nimiä tai pilkkanimiä. Muiden nimet ovat sattumanvaraisia tai ne tuntuivat minusta sopivan kyseiselle henkilöhahmolle.) Henkilöt ovat kuviteltuja. Niissäkin tapauksissa jolloin ne ovat oletettujen mallikuvien inspiroimia. Usein karkaankin maanpaosta paperien keskeltä ja tarkkailen, kun minua ei tarkkailla. Kuuntelen, vakoilen, varastan todellisuudelta. Sitten oikaisen tuon todellisuuden, keksin sen uudelleen, luon sen uudelleen ja siinä minulla on hamletmainen aseenkantaja (hän on siinä määrin keksitty että usein en edes muista kuka alkuperäinen oli), despoottinen kenraali joka uskoo voittavansa kuoleman, tämän harhakuvitelmista luopunut ja säkenöivä neuvonantaja, tämän oppinut ja omalaatuinen esikuntapäällikkö, tämän toisinaan sotaisat ja toisinaan kesyt sotilaat, tämän lukuisat, monikasvoiset joukot, sotilaat joita tarkoitin edellisessä kirjeessäni, nuorukaiset jotka sivistyneen tai ei sivistyneen yhteiskunnan Agamemnon ja Odysseys ja Akhilleus ja Nestor ja AIas vievät Troian muurien juurelle kärsimään ja kuolemaan. Otin ne mukaan, nuo luettelemani perustyypit. Ja he ovat vasta murto-osa kirjan esittämistä inhimillisten olentojen näytteistä: köyhä ja ruma calabrialainen, vaitonainen ja ylpeä sardinialainen, tunkeileva ja eloisa sisilialainen, rikas ja pettynyt venetsialainen, moukkamainen ja ovela toscanalainen, naiivi ja pelokas romagnalainen, kohtelias ja optimistinen torinolainen…Otin mukaan myös upean ja salaperäisen libanonilaisnaisen, jolle annoin nimeksi Ninette – oikeastaan annoinkin hänelle ratkaisevan roolin – sekä tuon murheellisen kaupungin symbolit: ikuisen kastittoman, jota isä jumala vetää höplästä roskista löydetyn kirjan avulla, ikuisen isännän jolle isä jumala antaa taivaallisen mahdin, ikuisen ja kaikkialla läsnä olevan pahan välikappaleen joka saa kavalan ja typerän neljätoistavuotiaan pojan muodon. Olen ottanut mukaan lapset jotka sota tappaa, paritta-jat joita sota suosii, rosvot joita sota suojelee, monia naisia joiden joukossa Lady Godivaksi kutsuttu naisen korvike, sekä viisi nunnaa, jotka ovat vietelleet minut ja jotka aion panna osallistumaan murhenäytelmään. Päähenkilöt ja avustajat mukaan laskien henkilöitä on kuutisenkymmentä. Mutta heidän lukumääränsä kasvaa päivä päivältä, näyttämölle tulee tungosta ja pian tulee uutta väkeä. Jumala minua auttakoon…”
(lieveteksti)