Anna palaa

Spinaakkeri tuntui olevan huimaavan kaukana edessä, niin kuin olisin katsellut kaikkea läpi laajakulmaobjektiivin, keula oli tavattoman pitkä, suippo, terävä; jo keskikohdaltaan alkoi vene kaveta kohti fööriä kuin valtatie maalauksen perspektiivissä, ja tuo tie muodostui monesta kapeammasta tiestä jotka oli parin sormen levyisiä teak-listoja, ja niitä erotti toisistaan musta elastinen kitti, ja minä tiesin että tällainen kansi kesti mitä säätä tahansa, mitkä aallot tahansa, se ei tullut liukkaaksi, se ei rakoillut auringossa, ja samoin kuin oli hirvennahka ainoa todella hyvä materiaali ruorin päällystämiseksi oli teak ainoa mahdollinen puuaines kunnolliseen täkkiin, ja Johnson ilmeisesti tiesi ajavansa jumalten lauttaa sillä jokainen yksityiskohta veneessä, jokainen bloki ja jokainen mahonkilista, jokainen pultti ja köydenpätkä oli parasta ja kalleinta työtä. Tuli pimeä. Kulkuvalojen punainen ja vihreä keila värjäsi vaahtoa, kumpikin omalla puolellaan, punainen vasemmalla ja vihreä oikealla, Annan hahmo etukannalla oli kuin musta aineeton varjo, lady in black, lady Black in black, musta prinsessa vihdoin mustan miehen hullussa kyydissä, hiljaisena ja synkkänä, valon tavoittamattomissa, puolitiedottomana, jäinen katse silmissään, luulisin, vaikken nähnyt, harsoksi ohentuneena - ja silti minä vielä uskoin, uskoin että kohtalo kääntäisi kärrynsä Kyproksella, että Limasolin satamassa me nostaisimme mastoon valkeat purjeet ja minä pitelisin toisella kädelläni Annaa kädestä ja toisella ruoria ja ohjaisin kohtalomme viidenteen pääilmansuuntaan, tai johonkuhun neljästä, sillä eihän mitään ollut vielä menetetty, Anna olisi ehkä tällä kertaa raskaana, me saisimme lappalaissambialaisen kersamme jonka kastaisi Charles Johnson päiväntasaajalla delfiiniparven keskellä, minut ja Anna hilattaisiin kölin ali ja minä ripustaisin Annan kaulaan lentokalan leukaluun samaan ketjuun vihreän meritähden kanssa, ja lopulta perustaisimme kodin Tahitille Gauguinin entiseen taloon, välttyisimme ydinsodalta ja rakentaisimme osaltamme uutta sukupolvea mustien ja aasialaisten hallitsemaan maailmaan. Minä olisin ainoita säästyneitä valkoihoisia, vereni sekoittuisi parempiin veriin, tuhannen vuoden kuluttua olisi jäljellä, hajallaan maailmassa, muutama geeni Helsingin Eirasta, ja siinä olisi minulle tarpeeksi kuolemattomuutta ja kuolemanjälkeistä elämää. Se oli minusta hyvin kaunista. Minusta oli hyvin kaunista että me kuolimme, muutuimme tomuksi ilman haaveita muusta, atomimme siirtyivät uusiin organismeihin eikä mitään, ei hitustakaan, ei ainoatakaan elektronia olisi kadonnut. Meri oli musta, ääretön, yö oli musta, purjeet oli mustat, mies minun vierelläni oli musta, taivas oli musta, täynnä reikiä, ja minä tunsin liittäväni avaruuden kaikkinielevässä ihmisen voimin hallitsemattomassa kohdussa, en ollut onnellinen enkä onneton, minä ajoin argonauttien alusta yli meren enkä varsinaisesti ollut olemassa tavallisessa olemuksessani, olin osittain liuennut Luontoon joka oli paljon minua mahtavampi, olin osa historiaa ja tulevaisuutta, mikroskooppinen solu Euroopan ja Afrikan välisessä virtsarakossa. Mutta lopulta maailma kusisi minut ulos, ja ilmestyisin terskan nuppiin, Kapkaupungissa tai Singaporessa, niin tyynenä että itse Buddha hätkähtäisi minut nähdessään, minä en koskaan enää olisi se sama nahjusmainen hutiloija joka Pariisissa hakkasi flipperiä luullen Notre Damea maailman keskukseksi. Minä olin ymmärtänyt että maailman keskus oli kaikkialla, maailman keskus oli sydämessä, sitä ei päässyt pakoon eikä sitä voinut tavoitella tyhjästä, tämän olin ymmärtänyt astuessani tälle veneelle avaruuden kohtuun. Maailman keskus ei ollut kovinkaan suuri mutta se oli omassa sydämessä. Ja tässä pienessä keskuksessa olisi Anna edelleen minun, huolimatta siitä että Hafiz oli tärvellyt minun hattuni ja minä olin polttanut Annan kitaran, tai juuri siksi.
Mutta muutaman asian ymmärtäminen ei riitä. Sillä unet joita kukaan ei milloinkaan uneksinut toteutuvat, aina, ja tässä, luulisin on ennustamisen koko vaikeus, kuten muuan runoilija on todennut.